Kulttuuriartikkeli

JaME Suomen kirjavinkkaus vol. 8

01.03.2020 Kirjoittaja: Secu

Kirjavinkkauksen kahdeksannessa osassa tutustutaan Nobel-kirjailijan tuotantoon.

Nimi: Hikarin perhe Tekijä: Kenzaburo Oe Kääntäjä: Jaana Kapari Genre: elämäkerrat, muistelmat, käännöskirjallisuus Kustantaja: Tammi Julkaisuvuosi: 1997

Kirjailija Kenzaburo Oe syntyi 31. tammikuuta 1935 Lounais-Japanissa Shikokun saarella Ehimen läänissä Osen kylässä, joka kyläliitosten myötä nykyään tunnetaan nimellä Uchiko. Oe opiskeli ranskalaista kirjallisuutta, joka amerikkalaisen kirjallisuuden ohella vaikutti hänen omaan tuotantoonsa, varsinkin 1958 alkaneen kirjailijanuran alussa. Tuotannossa yhdistyvät japanilainen taruperinne ja henkilökohtaiset kokemukset sekä tunteet kehitysvammaisen esikoispoika Hikarin isänä. Hikarin syntymä oli kirjailijan elämän ja uran käännekohta. Oe on ollut vuodesta 1960 lähtien naimisissa Yukari Oen (os. Itami) kanssa, heillä on kolme lasta. Suomennettuja teoksia ovat romaani M/T ja kertomus Metsän ihmeestä (ilm. 1986, suom. Kai Nieminen, Tammi, 1995) ja muistelmateos Hikarin perhe, joka on Oen ensimmäinen kirja sitten vuoden 1994 Nobelin palkinnon voittamisen. Hikarin perhe, jonka on kuvittanut Oen vaimo, toimii avaimena edellä mainittuun suomennettuun romaaniin.
Kirjassa kuvataan suhteita vammaisen pojan ja tämän isän, muun perheen ja yhteiskunnan välillä. Lukijalle avautuu syvällinen näkökulma siihen, mitä merkitsee olla ihminen ja miten muut tämän ihmisyyden tulkitsevat ja kokevat. Oe ja epäilemättä hänen koko perheensä rakastavat esikoispoikaansa, vaikka arki joskus onkin hankalaa, epäreilua ja raskasta. Jokaisesta kappaleesta kuitenkin tulvii kiitollisuutta, aitoa iloa, hyväksyntää ja se, miten paljon Hikari on opettanut ympärillään oleville ihmisille ihmisyydestä. Eräässä luvussa Hikari toteaa: ”Se on sama kaikissa perheissä”. Kirjan mukaan hän saattaisi viitata lauseella isoäitinsä ja yleisesti vanhusten eristyneisyyteen, mutta laajensin mielessäni tulkintaa hieman. Hikari ei todennäköisesti pidä perhettään erikoisena tai poikkeavana. Lukiessa kävi ilmi, että hän ymmärtää vammansa jollain tavalla mutta ei kuitenkaan täysin eikä myöskään pysty ilmaisemaan toiveitaan tai tarpeitaan kunnolla. Muut ihmiset voisivat siis pitää häntä ja hänen perhettään erikoisena tai epänormaalina. Onkin siis sopivaa kääntyä hänen ydinperheensä ulkopuolelle ja kysyä, miten ulkomaailma asiaa katsoo. Jokaisella perheellä on omat kullekin perheelle ominaiset oikkunsa, eikö niin? Tavallisuus tai normaalius ovat ikävän arvottavia luokituksia, joten todettakoon, että erilaiset tavat olla yksilöitä voivat aina opettaa meille jotain toisistamme.
Tapa muodostuu kirjassa keskeiseksi käsitteeksi. Hikarin ”elämän tapa” on musiikki: sen kuuntelu ja säveltäminen sisäisen elämän rikkauden, parhaiden ja inhimillisimpien piirteiden itseilmaisuna, kommunikaatiota puhtaimmillaan. Oe on vaimonsa kanssa julkaissut kaksi Hikarin sävellyksiä sisältävää levyä, joissa kuulee kaikuja innoituksena toimineesta rakkaasta klassisesta musiikista. Säveltäjänä Hikari piirtyi mieleeni Oen kuvausten tukemana perusteellisena, huolellisena, keskittyneenä, ammattilaisena. Oli valtava ilo ja myös liikuttavaa lukea Hikarista syventyneenä musiikkiin kuten kenestä tahansa oman juttunsa maailmaan uppoutuneesta, koska siitä aistii yhtä aikaa rauhaa ja energiaa.
Kirjassa ikävä kyllä tuotiin ilmi ihmisten mielipiteitä, joissa kyseenalaistettiin levyjen julkaiseminen ja konsertit, joissa musiikkia soitettiin – vammainen ei siis voinut heidän mielestään olla jotain vain koska oli vammainen, eikä toisaalta vammaisuutta saisi hyödyntää esimerkiksi sävellysten julkaisemisessa kun se vei mahdollisuuksia terveiltä, ”oikeilta säveltäjiltä”. Olin mykistynyt, heltynyt liikutukseni vaihtui kiukun kyyneleiksi. Vaikka Hikarin henkisen kehityksen kuvattiin kirjassa jääneen lapsen tasolle, ei kellään olisi oikeutta määritellä, ettei Hikari saisi olla juuri Hikari, sillä musiikki tuntui olevan hänelle yhtä kuin hikarius: tapa olla Hikari. Säveltäjyys – ja kaikki muu jonkinlaisena oleminen – on pitkälti subjektiivinen kokemus. Kuulosti siltä, että arvostelijat loukkasivat ja väheksyivät tapaa olla ihminen, tekivät subjektiivisestä kokemuksesta kollektiivisen mitätöidäkseen sen. Milloin ihminen on enemmän ihminen kuin niitä hetkinä, kun tekee jotain, joka määrittelee hänet ihmisenä ja erityisesti jos teko on tarkoitettu myös muille? Hikarin sävellykset kertoivat hänen perheestään ja muista läheisistä ihmisistä, mutta ne oli tarkoitettu konserttien ja levyjen kautta kaikille. Arvostelijat sen sijaan toivat julki vain oman napansa ja ikävän tapansa olla ihmisiä.
Kirja rakentuu tavan käsitteen lisäksi lukuisten muidenkin käsitteiden ympärille, ne antavat kukin tietyn näkökulman Oen suhteesta esikoispoikaansa, mutta laajenevat myös katsaukseksi vammaisiin yleensä, Oen kohtaamiin ihmisiin ja ympäröivään yhteiskuntaan. Keskeisiä käsitteitä, jotka samalla luovat emotionaaliset raamit kirjalle ja kertovat henkilöistä perustavanlaatuisesti, ovat seuraavanlaisia: aktiivinen myötätunto ja siihen liittyvä mielikuvitus, kärsivällisyys, hyväksyminen, rehabilitaatio vammaisten ihmisyyden palautuksen näkökulmasta, säällisyys, pärjääminen, mieltäminen ja tunteminen, lempeä ihmisyys, äänen näyttäminen joltain. Luvuissa esitellään käsitteistä Oen mieleen tulleita tai käsitteiden luoneita ihmisiä, kuten elokuvaohjaaja, lääkäreitä Hiroshimassa ja Hikarin perheen arjessa, kirjailijoita, runoilijoita, muusikoita. Nimensä mukaisesti kirja keskittyy Hikarin ydinperheeseen: siihen, miten Hikarin ansiosta perhe on pysynyt tiiviinä, läheisenä ja oppinut luovia keinoja arjessaan selviytymiseen. Hikari on kuin akseli, joka pitää perheen koossa ja toiminnassa, ja vaikka hänet kuvataan usein vakavaksi ja melko vähäpuheiseksi, hän jäi kirjasta eritoten mieleen vilpittömänä ja välittävänä ihmisenä. Nimenomaan ihmisenä, ei vammaisena. Hänen valoa tarkoittava nimensä ei voisi olla osuvampi.
Hikarin perhe on tarkkanäköinen, lämmin puheenvuoro elämästä ja ihmisyydestä. Joskus pienet omakustanteet, jotka unohtuvat Nobel-kirjailijoiden tuotannon osana nopeasti, ovat niitä, jotka ravistelevat ja liikuttavat lukijaa kaikkein eniten. Siksi on vain loogista, että juuri tätä pientä ja suurta kirjaa suositellaan ennen Oen muun tuotannon lukemista.

MAINOS