Kulttuuriartikkeli

JaME Suomen kirjavinkkaus vol. 10

11.07.2020 Kirjoittaja: Secu Copyeditor: Anu

Kymmenennessä osassa tutustutaan Japanin sinkkuihin, työkulttuuriin ja avioliittopaineisiin.

Tässä sarjassa JaME Suomi esittelee ja antaa lukuvinkkejä japanilaisesta ja Japania käsittelevästä kirjallisuudesta, niin kotimaisista kuin käännetyistäkin teoksista, tieto- ja kaunokirjoista. Aiheet ja genret vaihtelevat julkaisuittain.

Mukavia lukuhetkiä!

Nimi: Lähikaupan nainen Tekijä: Sayaka Murata Kääntäjä: Raisa Porrasmaa Genre: kaunokirjallisuus, käännöskirjallisuus Kustantaja: Gummerus Julkaisuvuosi: 2020

Päähenkilö Keiko Furukura on palvellut lähikaupan osa-aikaisena myyjänä 18 onnellista vuotta. Lähipiiri ja ystävät eivät tosin hyväksy rakkaustarinaa naisen ja lähikaupasta löytyneen uran välillä, vaan yrittävät viestiä, että olisi jo aika kahden ihmisen väliselle liitolle tai kunnon työuralle. Tämän molemminpuolisen suhteen tuleekin sotkemaan kolmas pyörä: toinen ihminen, joka oikeastaan haluaisi vain elää omanlaistaan elämää kuten Keikokin. Mutta eivätkö he silloin sopisi hyvin yhteen? Ainakin painostus loppuisi, he saattaisivat voida jatkaa omanlaistaan elämää – yhdessä.
Kirjassa normit ovat yhtä kuin normaali – toisin sanoen perinteinen avioliitto ja ura. Jos ei elä normien mukaan, on uusi ja outo, epänormaali, haitta, vieraslaji joka on sopeutettava ympäristöön tai tuhottava. Sama sääntö pätee lähikauppaan: normaali tarkoittaa tietynlaista myyjää, epänormaali joko sopeutetaan tai erotetaan. Tähän mennessä Keiko on pysynyt lähikaupan määritelmän mukaan normaalina, mutta muu yhteiskunta ei ole samaa mieltä. Se ei hyväksy Keikoa, joka on sekä sinkku että osa-aikatyöläinen eli kahdenlaisesti epänormaali: ei kunnon uraa eikä miestä. Kirjassa pohditaan normaaliuden määritelmää ja määritelmän laatijoita kollektiivisesta ja individuaalisesta näkökulmasta. Mitä edes tarkoittaa olla ”normaali”, ja mistä tietää olevansa ”epänormaali”?
Murata on mielestäni muotoillut Japanissa käynnissä olevan avioliitto- ja työelämän murroksen kahdeksi hahmoksi, Keikoksi ja Shirahaksi, jotta se tuntuisi todellisemmalta, inhimillisemmältä, konkreettisemmalta ja olisi helpommin ymmärrettävissä. Ihminen murroksen peilinä on samaan aikaan sekä havahduttava ja vavahduttava että arkipäiväinen, jotain mikä ennen asui naapurissa mutta on nyt ilmestynyt eteiseemme. Päähenkilö Keiko Furukura on yksilön ääni laumasielujen kakofonian keskellä, eikä hän suostu helpolla hiljentymään. Lähikaupan tuttu ääni kutsuu häntä, ja se saattaa olla vahvempi kuin ”normaalin” elämän ikiaikainen, perinteinen ja sisäänrakennettu pariutumis- ja urakutsu, mikä viitannee siihen, että Keikon tilanne on yleistymässä perinteiden murtuessa ja muuntautuessa. Nämä kutsut kuvaavatkin nyky-Japanissa törmäyskurssilla olevia perinteitä ja muutosta. Lähikaupan normien sisälle mahtuu muutos, sillä lähikauppa on samanaikaisesti kumppani ja parittaja tarjotessaan elinikäistä rakkautta ja onnellista loppua. Shiraha sen sijaan haaveilee avioliitosta ponnahduslautana yrittäjyydelleen heikoin tuloksin edustaen käynnissä olevan murroksen varjopuolia: pätkätöitä, syrjäytyneisyyttä, yksinäisyyttä, radikalisoituneita ja katkeroituneita ajatuksia.
Jos Keiko Furukura ja Shiraha ovat muutoksen personifikaatioita, minkä pohjalta ja millaisiksi peileiksi ja äänitorviksi heidät on luotu? Seuraavat uutisartikkelit kytkettyinä kirjan tapahtumiin pyrkivät vastaamaan näihin kysymyksiin.
Japanin Tilastokeskuksen 2019 raportissa mainitaan, että vuonna 2015 Japanin kaikista yksityisomisteisista talouksista sinkkutalouksien määrä oli pyöristettynä 35 %, Keikon ja Shirahan taloudet. Ydinperheiden talouksien määrä pyöristettynä 56 %, toisin sanoen Keikon tuttavapiiri. Tämä epäsuhdanne antaa perustan sille, miksi kirjan kaikki muut hahmot ovat huolissaan Keikon ja Shirahan tilanteista mutta enemmistön osana myös kritisoivat näitä: nämä eivät kuulu enemmistöön, eivät siis ole ”normaaleja”. Sinkkutalouksien osuus on kuitenkin huomattava, ja vuonna 2016 Japanissa oli kaikkiaan 13,43 miljoonaa sinkkua, havainnollistukseksi se tarkoittaisi suunnilleen koko Tokion väestömäärää. Vuoteen 2035 mennessä sinkkuja arvellaan olevan jo puolet yli 15-vuotiaasta väestöstä, joista lähes puolet eläisi yksin. Keikon ja Shirahan tilanteet heijastelevat tulevaa, mikä tarkoittaisi hyvää perinteistä luopumiselle, eli Keiko ja Shiraha todennäköisesti jätettäisiin rauhaan, mutta luvut ovat synkkä ennuste jo entuudestaan huolestuttavalle väestörakenteelle. Murros toisi vapautta mutta myös uudenlaisia paineita.
The Japan Timesin artikkelissa (Magdalena Osumi, 16. kesäkuuta 2018) kirjoitetaan, että sinkut haluavat panostaa terveyteensä ja omistautua harrastuksilleen, aivan kuten Keiko huolehtii itsestään omistautuakseen lähikaupalle. Yleisesti ottaen sinkkuna eläminen nähtiin avioliittoa helpompana ja tyydyttävämpänä vaihtoehtona, sillä sinkuilla on vapaus hallita aikaansa ja rahojaan mielensä mukaan, näin ajatteli myös Keiko. Jopa yli 70 % varhaiskeski-ikäisistä ja vanhemmista sinkkuvastaajista eivät halunneet avioitua eivätkä pelänneet kuolla yksin. Tilastokeskuksen yksinelävien seniorinaisten suurempi osuus selittyy The Japan Timesin artikkelin perusteella sillä, että miehet eivät ole yhtä itsenäisiä eivätkä pysty rakentamaan yhtä vahvoja kodin ulkopuolisia suhteita, joten heillä on suurempi riski sairastua tai tehdä itsemurha verrattuna naisiin. Fiktion maailmaan siirrettynä ilmiö heijastui siten, että Keiko omisti aikansa lähikaupalle ja ystävilleen joten hän pärjäsi omillaan; Shiraha sen sijaan oli tyhjän päällä, vakavasti syrjäytynyt ja erakoitunut, mikä on hienovarainen mutta hälyttävä muistutus vakavasta ja kasvavasta hikikomori-ilmiöstä, jossa ihminen päättää sulkeutua kotiinsa ja eristäytyä täysin ulkomaailmasta, joskus jopa vuosiksi.
New York Timesin artikkelissa (Motoko Rich, 3. elokuuta 2019) mainitaan sinkkuhäistä, joissa henkilö menee naimisiin itsensä kanssa, mikä ei ole este uran jatkamiselle: japanilaisista naisista 70 % käy töissä, mikä on suurin prosenttiosuus koskaan. Keikon voi sanoa naineen osa-aikatyönsä ollakseen oma itsensä, vapaa yhteiskunnan vaatimuksista, odotuksista, paineista ja perinteisistä naisten rooleista. Tavallisimmin perinteistä avioliittoa lykätään, joskus se torjutaan täysin, sillä naisten kohdalla avioliitto tarkoittaisi usein kotirouvan osaa, jota verrataan jopa kotiorjuuteen, sillä kotitöistä, lapsista, ikääntyvistä vanhemmista ja miehestä huolehtimisen ohella ei ole mahdollisuutta käydä töissä. Keiko on 38-vuotias, ja tästä ikäluokasta artikkelin mukaan joka neljäs ei ole naimisissa, mikä on valtava muutos vain parissa kymmenessä vuodessa – toisaalta kirjan loput naimisissa olevat hahmot edustavat kolmea neljäsosaa ja kokevat, että neljäsosakin naimattomana on liikaa. Yksi avioitumisen syistä on halu perustaa perhe, niin kuin kirjan muut hahmot ovat tehneet. Tätä halua Keikolla ei kuitenkaan ole, ja ympäristö tuntuu olevan siitä hyvillään, sillä vain ”normaalit” saisivat lisääntyä. Tämä ajatusmaailma saattaa heijastella Japanissa vallitsevaa ongelmallista suhtautumista erilaisuutta, kuten vähemmistöjä, vammaisia ja sairaita, kohtaan.
Jos naiset eivät halua avioitua, niin miesten halu puolestaan ei aina riitä, sillä miesten tilanne avioliittomarkkinoilla on heikentynyt. Joka viides mies käy pätkätöissä tai saa epävakaita tuloja, joten perheen elättäminen ei välttämättä onnistuisi, sillä miesten ja näin ollen myös Shirahan odotetaan edelleen perinteisesti tuovan leipä pöytään. Osa ongelmaa ovat naisten valikoivuus ja kasvaneet vaatimukset. The Japan Timesin artikkelissa (Kyoko Hasegawa, 9. joulukuuta 2019) kirjoitetaan, että naiset haluavat miehen, jolla on vakaa työ, itseä korkeampi koulutustausta ja paremmat tulot. Shirahalla ei ole työpaikkaa, eikä hän näin ollen ole houkutteleva kumppani. Ympäristön on vaikea niellä ajatusta, että Keiko ehkä päätyisi elättäjäksi ainakin joksikin aikaa ennen kuin tilanne kääntyisi toisin päin eli normaaliksi. Pätkätyöt ja epävarmuus ovat estäneet Shirahaa löytämästä kumppania, mutta kasvattaneet painostusta ja uteluita. Vain joka viides pätkätyöläinen oli artikkelin mukaan naimisissa, osittain siksi, ettei kumppania tavattu työelämässä kuten ennen, näin oli sekä Keikon että Shirahan laita ennen kuin he tapasivat toisensa. Artikkelissa kehotetaan välttämään liian tiukkojen ehtojen asettamista ja etsimään kumppani, jonka kanssa tulisi toimeen, tästä neuvosta Keiko ja Shiraha ottavatkin vaarin.
Loppua kohden lukija pohtii, hyväksyisikö yhteiskunta Keikon ja Shirahan paremmin parina. Onko heistä ”normaaleiksi”, vai päätyvätkö he takaisin ”epänormaaleiksi”?
Kirjaa on luonnehdittu muun muassa ilmauksilla ”riemastuttavan ihmeellinen ja hauska”, ”huvittava” ja ”ratkiriemukas”. Ehkä huumorintajuni oli lukiessa eri taajuudella kuin arvioiden kirjoittajilla. Näin kirjan ennen kaikkea terävänä kritiikkinä Japanin nyky-yhteiskuntaa kohtaan, mutta samalla ymmärtävänä ja lempeänä hyväksyntänä niille, jotka eivät elä normien vaatimalla ”normaalilla” tavalla. Kirja on eräänlainen pelkistetty ja suora, pehmeä psykologinen kauhutarina, jossa päähenkilöt luokitellaan oudoiksi otuksiksi siinä missä he luokittelevat muun yhteiskunnan samoin sanoin. Keikon ja Shirahan tarinat ovat kahden ihmisen individualistinen pyrkimys pysyä vastavirrassa kollektiivisessa joessa, jossa muut uivat samaan suuntaan joko virran paineesta tai näennäisestä omasta tahdostaan.

MAINOS