Haru Nemuri – Lovetheism
Vihainen laulaja mesoaa tyylilleen uskollisesti.
Haru Nemurin vuoden 2018 debyyttialbumi Haru to Shura herätti poikkeuksellista ihastusta Euroopan ja Pohjois-Amerikan indie-musiikkiharrastajien arvostelusivustoilla ja reaktiovideoilla. Kiihkeän tunteikkaasti aina vimmattuun huutoon asti laulunsa tulkitseva Nemuri tunkeutui äkäisellä maailmantuskallaan suoraan monien sydämiin. Viileän etäisessä lo-fi-tuotannossa ja etenkin laulajan omintakeisessa, puolimelodisessa resitaatioilmaisussa oli kuitenkin myös sopivasti musiikillista tuoreutta purtavaksi. Haru Nemuri onkin musiikki-ilmiönä jotakuinkin täydellinen yhdistelmä helposti lähestyttävää trendikkyyttä, luovaa henkeä ja väkevää sanomaa. Japan Timesin artikkeli jopa luonnehtii Nemurin ”puhuvan vuoden 2018 hengelle”.
Eipä siis ihme, että kakkosalbumi Lovetheismiä odotettiin Japanin ulkopuolellakin kuin kuuta nousevaa. Digitaalisen saatavuuden lisäksi kysyntään vastaa myös Specific Recordingsin vinyylipainos innokkaimmille keräilijöille. Tuttuun tapaan kyseessä on jykevä värivinyyli, joka tällä kertaa on saatavissa kolmena 333 kappaleen painokseen rajattuna värinä. Ensimmäinen, punainen painos on jo myyty loppuun, mutta kahta muuta on vielä saatavissa yhtiön bandcamp-sivulta. Specificin vinyylit ovat tavanneet olla laadukkaita, yksinkertaisia ja nättejä. Niin myös tällä kertaa. Albumin perustiedot, Lovetheismin tapauksessa muun muassa kappaleilla soittavat muusikot, on kaikki painettu takakanteen. Painettujen sanoitusten puutteen ja mustaksi jätetyn sisäpussin yhtälö jättää hieman aprikoimisen varaa, mutta ehkä kyse on kylmästi resursseista. Kaikkea kivaa ei voi aina saada.
Aitoa kritiikkiä täytyy sen sijaan antaa siitä, että kappaleiden nimet on painettu levyn kanteen vain englanninkielisinä käännöksinä. Vaikka käännökset Eurooppa-painoksessa ovatkin sinänsä perusteltu toimenpide, on alkuperäisten japaninkielisten otsikoiden poisjättäminen huono ja perustelematon ratkaisu. Laulujen nimien ja sanojen kääntämiseen liittyy aina harhaanjohtamisen riski, jonka ehkäisyä alkuperäistekstien eliminointi huomattavasti hankaloittaa. Lovetheismin päätösraita Apple Song toimii varoittavana esimerkkinä. Sanamerkitykseltään käännös vastaa toki alkuperäistä Ringo no utaa. Kappale ei kuitenkaan tosiasiassa ole mikään omenoiden (jap. ringo) ylistys vaan esittäjän jäähyväiset edesmenneelle Ringo-nimiselle marsulle.
Entäpä komean muovikiekon äänisisältö sitten? Lovetheism on heti ensisilmäyksellä melko poikkeuksellisen näköinen albumi. Seitsemän kappaleen ja puolen tunnin kesto menisi nykyään ehkä pikemminkin minialbumista. Erityisesti vinyylipainoksen yhteydessä nousee kuitenkin vahvemmaksi vaikutelma 70-luvun rokkialbumista (esim. Deep Purplen neljä klassisinta studioalbumia ovat kaikki seitsemän kappaleen mittaisia). Sisältönsä puolesta Lovetheism on myös ajalleen poikkeuksellisen vahvasti kokonaisuuslähtöinen. Albumin kolme musiikkivideosinkkua, Fanfare, Trust Nothing But Love (Ai yori tashikana mono nante nai) ja Riot ovat säkeistö-kertosäe-rakenteineen jokseenkin perinteisiä rokkiviisuja ja toimivat hyvin sellaisinaankin. Ne muodostavat albumin rungon, josta muut neljä kappaletta versoavat. Pink Unicorn, Lovetheism, Be Your Ocean (Umi ni natte) ja Apple Song (Ringo no uta) kasvavat kaikki pääosin vain yhden ydinriffin ympärille. Yksittäisinä kappaleina ne tuntuvat enemmän ja vähemmän keskeneräisiltä, mutta juurtuvat albumilla hienosti osaksi itseään suurempaa kokonaisuutta.
Albumin kantavana teemana on jo otsikossakin mainittu rakkaus. Musiikkisivusto natalien haastattelussa (johon artistin muutkin tässä artikkelissa esitetyt näkemykset perustuvat) Nemuri avaa albumin nimen taustoja. Jälkiliite ”-teismi” viittaa tietysti erityyppisiin uskontoihin. Uskontoja Nemuri pitää kuitenkin erinäisten ihmiskunnan virheiden ja väärinkäsitysten (mainittakoon vaikka suvaitsemattomuus ja jopa sodat) lähteenä, joka vaikuttaisi kaipaavan jonkinlaista uudistamista. Koska itse uskon tunnetta tuntuu silti olevan vaikea hyljätä, päätyi laulaja pohtimaan, mihin uskomalla voitaisiin välttyä eri uskontojen tuottamilta virheiltä. Pienen pohdinnan tuloksena vastaukseksi paljastui rakkaus. ”Rakkausteismissä” on siis kyse uskon asettamisesta ei siihen tai tähän jumalankuvaan ja dogmiin, vaan rakkauteen.
Oma mielenkiintoinen mausteensa ”rakkausteismiin” tulee siitä, ettei Nemuri oikeastaan vaikuta tarkoittavan rakkaudella parisuhteiden polttoainetta, joka perinteisesti innoittaa rokkilaulajia, vaan jotain perustavanlaatuisempaa ja vaikeammin hahmoteltavaa. Hän kuvailee albumin teemana kantavaa rakkautta oman itsensä olemassaolon tässä ja nyt hyväksymiseksi. Ihmisten välinen rakkaus on vasta tämän itsehyväksynnän seuraus. Itsekin maailmantuskaa ja jopa elämiseen kyllääntymistä potenut laulaja uskoo koko inhimillisen olemassaolon perustuvan jossain mielessä tälle hyväksynnälle. Se on perusta, jota varmempaa ei ole, kuten Trust Nothing But Lovessa sangen painokkaasti karjutaan. Filosofisista hankaluuksista huolimatta voidaan siis tiivistää, ettei Nemurin ”rakkausteismissä” ole kyse mistään maailmaa syleilevästä hippirakkaudesta. Sen sijaan ympäröivän maailman ja muiden ihmisten rakkauteen päädytään itselähtöisesti, vasta oman olemisen tunnustamisen kautta. Tässä suhteessa ei lienekään liioiteltua pitää Nemuria aikamme hengen ilmaisijana.
Samaan aikaan Haru Nemuri on kuitenkin myös sielultaan punk-laulaja, jolle vihaisuus on arkipäivää ja myös muutosta kiihottava voima. Muutostarpeita ajassamme riittääkin, muun muassa inhimillisillä tragedioilla mässäilevän massaviihteen ja ihmisten kuolemia teennäisesti päivittelevän some-kulttuurin osalta. Myös rakentavan keskustelukulttuurin rapautuminen ja ajattelun sijaan päättömään työntekoon kannustava yhteiskunta tuntuvat huolettavan laulajaa. Taiteen hän puolestaan näkee kelpona keinona avittaa muutosta. Rehellisen vihastuksen kanavoiminen musiikkiin onkin Nemurin viehätysvoimaisimpia piirteitä.
Musiikillisesti Lovetheism ei kuitenkaan edusta aggressiivisuuden perikuvana perinteisesti pidettyjä hevimetallia tai hardcore-punkkia. Se jatkaa oikeastaan aika uskollisesti Haru to Shuran viitoittamalla olohuonepop-linjalla. Varsinaista bändiä albumilla ei ole. Jokaisessa seitsemässä kappaleessa on kuitenkin eri vieraileva kitaristi, muutamassa myös basisti. Rummut, syntetisaattorit ja muut äänimaalailut ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta Nemurin itsensä ohjelmoimia. Tämä luo levylle kylmän steriilin yleisilmeen, joka muodostaa mielenkiintoisen kontrastin Nemurin kiehuvan kiihkeiden laulutulkintojen kanssa.
Iskelmälliset melodiat eivät selvästi ole tälläkään albumilla Haru Nemurin laulunteon tähtäimessä. Sen sijaan kertosäkeiden tehokkuus perustuu takoviin rytmeihin, joita hakataan kuulijan korviin turhautuneella vimmalla. Varsinaisten hittimelodioiden vähäisyydestä huolimatta tulee albumin silti mieltäneeksi pikemmin taiteelliseksi popiksi kuin esimerkiksi punkiksi. Levyn äänimaailma on kylmyydestään huolimatta yleisilmeeltään helposti lähestyttävä. Bandcamp-sivun tunnisteisiin listattu ”noise” ei sekään ole erityisen väkivaltaista saati luotaantyöntävää, vaan lähinnä tyylitelty koriste joidenkin kappaleiden reunuksilla.
Albumin musiikillisesti leikkimielisintä kärkeä edustaa Pink Unicorn. Yhden junttariffin viehättävä 5/4-jumitus katkeaa psykedeeliseen väliosaan ja läsähtää lopulta hienoksi synasekasotkuksi. Tällaiset irtiotot toivottaisi lämpimästi tervetulleiksi merkittävämpinäkin osuuksina. Fanfaren mahtipontinen vaskisektio yhdistettynä särökitaroihin on myös miellyttävän raikas sovitusratkaisu. Viileän tietokoneistettu Lovetheism ja bassovetoinen Be Your Ocean rakentavat osaltaan kutkuttelevasti albumin tunnelmaa. Päätösraita Apple Song taas on hieno esimerkki herkästä laulusta, joka ei kuitenkaan sorru liikaan sentimentaalisuuteen. Kappaleelta kuulee juuri ja juuri, että nauhoitustilanteessa ovat tunteet nousseet pintaan, mutta sen enempää asiaa ei sitten ylidramatisoidakaan, ei myöskään vähäeleisen sävellyksen osalta.
Trust Nothing But Love puolestaan kiteyttää albumin keskeisimmän ongelman. Vauhdikas kappale on sähäköine synariffeineen sinänsä aivan menevä. Samalla se jää kuitenkin huutamaan eläväisempää ja räiskyvämpää sovitusta patoutuneen energiansa vapauttamiseksi. Eritoten viimeisiä kertosäenostatuksia edeltävän väliosan mekaanisesti nakuttavat rumpufillit pistävät ikävästi korvaan. Kuulostaa väkisinkin siltä kuin raivostunut Nemuri purkaisi turhautumistaan karaoke-taustan päälle. Elävän bändisoiton mahdollistama soittajien välinen räiskyvä taika jää harmillisesti pelkäksi haaveeksi. Myös albumin kevyempi sinkkuhitti Riot voisi elävän bändin soittamana lähteä korkeampaan lentoon, vaikkei kappale sinänsä vaadikaan riehakasta bändisovitusta yhtä kovasti kuin Trust Nothing But Love.
Lopulta Lovetheismistä jää vaikutelma, että Haru Nemuri jatkaa toki vakuuttavasti oman juttunsa tekemistä ja jalostamista, mutta varsinaista läpimurtoa jää silti yhä odottamaan. Tuntuu siltä, että Nemurin musiikissa on edelleen räjähtämättömiä panoksia enemmän kuin varsinaista pauketta ja rytinää. Vaikkei Lovetheism tarjoakaan mitään hätkähdyttävää musiikillista kehitystä debyyttiin verrattuna, on siinä kuitenkin havaittavissa pieniä uusia täkyjä Nemurin monipuolisuudesta lauluntekijänä ja ennen kaikkea sovittajana. Albumin nimikappale Lovetheism on hyvä esimerkki täysin tietokoneistettuna toimivasta laulusta. Tätä tyylisuuntausta Nemurin ei ole mitään syytä suitsia. Sen sijaan Trust Nothing But Love osoittaa, että pelkkä hyvä bändisovitus ja punk-bändin digi-imitaatio eivät vielä riitä. On selvää, että Nemuri tarvitsee räiskyvimmän energiansa purkamiseen yhtä kihisevän bändin tukea. Voi toivoa, että tulevaisuudessa tämä energia saataisiin yhdistettyä artistin hyväksi hioutuneisiin digituotantotaitoihin. Silloin vasta olisikin todellinen rähäkkä irti.
