MONO – Beyond The Past: Live in London with Platinum Anniversary Orchestra

Ehkä tämä vertaus on jo vähän kulahtanut ja merkityksetön, mutta MONO todellakin on suuri ja jylisevä luonnonvoima – ei niinkään auringon polttavan kuuma säde eikä preerian ylitse viheltävä tuuli kuin syvä, tumma, äärettömän kaltainen valtameri. Tämä tuntuisi olevan kolmannelle vuosikymmenennelleen astuneen yhtyeen tuoreimman albumin ydinsanoma.

Oikeastaan MONOn 20-vuotissynttäreitä vietettiin jo vuonna 2019. Osana juhlallisuuksia järjestettiin Lontoossa komea keikkaspektaakkeli, jossa itse yhtyeen lisäksi esiintyi jousisektio ja vierailijoita erinäisistä toveribändeistä. Yhtyeen kotisivuilla kerrotaan, että yhtye on uransa aikana esiintynyt vain muutaman kerran orkesterivahvistusten kanssa. Näinpä Lontoon-juhlakeikat olivatkin harvinaislaatuinen tilaisuus päästä ilmaisemaan MONOn musiikin syvyyksiä neljän hengen bändiä isommalla työkalupakilla. Ei siis ihmekään, että kekkerit päätettiin julkaista äänitallenteena nimellä Beyond The Past: Live in London with Platinum Anniversary Orchestra.

Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna MONOn livelevy ravisuttelee ja lujaa. Kyseessä on sellainen aika harvinainen livealbumi, että se hyvin saattaa kolahtaa niillekin, jotka eivät yhtyeen studioalbumeista liiemmin välitä. Beyond The Past ei nimittäin ole mikään MONOn studiotaltiointeja toisintava soittolista, vaan ihan omanlaisensa musiikkitrippi. Ajateltakoon verrokkina vaikka Deep Purplen legendaarista Made in Japania, jolla tutut sävelmät elävät käytännössä täysin omaa elämäänsä, niin että yhteys studioversiokaimoihin jää lähinnä nimelliseksi. Tietenkään mikään livelevy ei kiidätä kuulijaa käytännössä keikkapaikalle. On kuitenkin keikkoja, joilla musiikki elää joitain toisia keikkoja vapaammin, kuin itseään uudelleentulkiten. Beyond The Past on tallenne yhdestä tällaisesta keikasta.

Kaksituntisen Beyond The Pastin nostattamien maisemien kuvailuun saisi yksinään jo kulumaan enemmän sanoja kuin kenenkään on terveellistä lukea. Halutessaan albumin erinäisiä musiikillisia hienouksia voisi myös eritellä vaikka kuinka seikkaperäisesti. Tällainen analyysi toki tuottaa aina tietynlaista harrastelijan tyydytystä, mikä on sinänsä ihan mukavaa. Sillä ei kuitenkaan vähääkään selkeyttäisi sitä viestiä, että Beyond The Past on todella hieno, syvältä koskettava musiikkijulkaisu, jota kannattaa kuunnella hartaasti.

No, hehkutetaan nyt silti vähäsen.

Tyynen God Bless -intron jälkeen After You Comes The Flood näyttää suunnan pitkälti koko albumia leimaavalle tyylille. On oikeastaan hieman hämmentävää, että näinkin rikkaasta albumista tulee ylipäätään sanoneeksi jotain äskeisen virkkeen kaltaista. Totta kuitenkin on, että albumin musiikkikappaleiden perusta on pohjimmiltaan aika yksinkertainen. Suurin osa kappaleista perustuu vain yhteen tai muutamaan melodiseen kuvioon, joita kehitellään keskimäärin kymmenminuuttisiksi äänikudoksiksi. MONOn tuotantoa varhaisajoista nykypäivään kattava settilista osoittaa myös mielenkiintoisella tavalla, kuinka yhtyeen musiikillinen perusta on koko uran ajan pysynyt hyvinkin yhtenäisenä. Toisaalta yhtye on mestarillinen suurten näkymien laveeraamisessa yksinkertaisilla perusväreillä. After You Comes The Flood jää kestoltaan maltillisesti viiteen minuuttiin, mutta jo siinä pikakelataan melkoinen kehityskulku alun hennosta näppäilystä lopun liitoksissaan natisevaan harmoniamyräkkään. Kappale on helppo kuulla vähän kuin ääniversiona sademetsän kasvua kuvaavasta timelapse-videosta.

Pakahduttavan kaunis Nowhere, Now Here puolestaan maalaa kuulijan eteen jousien puhaltaman päättäväisen tuulen, kaislikkona suhisevien kitaroiden harmonian ja rytmiryhmän kuulaan taivaanrannan. Yllättäen tuuli yltyy ja vedenpinta alkaa loiskua perin uhkaavana urheimmillekin merenkävijöille. Tummuneet pilvet kipunoivat sähköä. Ulapalle päin käydessä huomaa kuitenkin, kuinka sulavasti delfiinit ja silliparvet ratsastavat aalloilla ja valaat laulelevat meren pohjassa hirveästä myrskystä huolimatta. Muisto merille lähteneistä ja sinne jääneistä sieluista tuo ehkä kyyneleen silmäkulmaan, mutta toisaalta sitä ymmärtää, että kaikelle on paikkansa: ei tavallaan missään, mutta ainakin nyt ja täällä.

Eleganteimmillaan MONO ja jousisektio soivat yhteen ehkäpä Dream Odysseyssä. Kappaleen aluksi bändille tavaramerkinomaisen kellopelin seuraan liittyy pehmeä piano. Tämän kaksikon viehättävän ujosta yhteiselosta saa sittemmin alkunsa elokuvalliseksi pullisteluksi yltyvä kamarirokkiteos. Yksinkertaiset melodiat sen perustana osoittavat, että pohjimmiltaan musiikin kauneus ei suinkaan ole suoraan verrannollinen nokkelien sävellyskikkojen määrään. Samaa sanomaa toitottaa pohdiskelevan melankolinen Sorrow, yksi albumin monista, paljaasta kitaranäppäilystä vuoren kokoiseksi äänisikermäksi kasvavista mestarillisista nostatteluista (kansainvälisesti puhuttaisiin kai ”build-upeista”).

Astetta äkkiväärempää menoa tarjoaa Halcyon (Beautiful Days), jossa pompataan yhdellä loikalla seitin-kevyestä minimalismista massiiviseen noise-kohinaan. Jousisektio suorastaan taistelee itsensä kuuluviin kitarasärön kutoman melumuurin takaa. Lopputuloksena on viehättävästi särisevä oodi ajan kultaamille, jo rypistyneille muistoille.

Setin viimeinen kappale Com(?) jumittaa jylhät 20 minuuttia. Se on kuin hitaampi, enemmän ihmettelyaikaa tarjoava versio After You Comes The Floodin pikaisesta timelapsesta. Uutena yksityiskohtana se sisältää myös metsän paloon päättyvän lopun, tuhkan ja siitä aikanaan versoavan uuden alun. Kappaleen vääjäämätön rytmi ja pään täyttävät melodiat kasvavat suureksi kurimukseksi, joka imaisee kuulijan syövereihinsä ja sortuu sitten vähitellen kuin räjäytettynä. Paksuna mustana savuna ilmaan haihtuva kappale jättää jälkeensä jonkinasteista tyhjyyttä.