RAY – Yellow

Aloitetaan hyvillä uutisilla. Shoegaze-idoliryhmä RAY ilmoitti uuden sinkun julkaisusta. Yellow-niminen sinkku julkaistaan 23. kesäkuuta CD:nä ja mitä todennäköisimmin myös nettilatauksena ynnä muina nykypäivän digivirtailevina julkaisumuotoina. Sinkku sisältää kokonaiset neljä kappaletta, joista yksikään ei ole minkään aikaisemmin julkaistun kappaleen uudelleenmiksaus, livenauhoite tai muutenkaan uudistettu versio. Näinpä sitä voisi luonnehtia melkeinpä EP:ksi: tuoreeksi katsaukseksi siihen, miltä kolmijäseniseksi kutistunut ryhmä kuulostaa reilu vuosi debyyttialbumi Pinkin julkaisun jälkeen.

Koska juuri tämän aiheen tiimoilta ei huonoja uutisia sen kummemmin olekaan, jatkakaamme hyvillä uutisilla. Yellow on jo nyt kokonaisuudessaan kaiken kansan kuunneltavissa YouTubessa. Artikkelin alalaidassa on linkki tähän esimaistiaiskuunteluun. Se tiedotuksista. Se, mitä tämän tekstikappaleen ja kyseisen linkin väliin jää, on enemmän tai vähemmän merkityksellistä pohdintaa sinkun sisällöstä. Päättäköön kukin lukija itse, mitä polkua tuonne alalaidan kuuntelulinkkiin kulkee.

Kuten taannoin julkaistusta haastattelustammekin käy ilmi, ei RAY ole mikään ryppyotsainen shoegaze-dogmaatikko, vaan nauttii avoimin mielin erilaisten tyylilajien yhdistelystä ja muutenkin kaikenlaisesta tempausluontoisesta toiminnasta. Ryhmällä on perustamisestaan asti ollut tukenaan joukko kovan luokan indie-muusikkoja niin Japanista kuin muualtakin maailmasta. Tämän kuulee yhtä lailla ryhmän laadukkaasta musiikista kuin soundimaisemien monimuotoisuudestakin. Jälkimmäistä voisi kielteisemmällä asenteella luonnehtia myös tietynlaiseksi yhtenäisyyden puutteeksi.

Yellow on malliesimerkki näistä kahdesta RAYn perusominaisuudesta. EP:n kaikki neljä kappaletta ovat lähtöisin eri tekijöiden aivoista. Huomattavimpana yhteistyökumppanina on tällä kertaa yhtye nimeltä Shinda boku no kanojo, jonka jäsenet ovat paitsi tehneet kappaleen Resignation myös soittavat sillä. Aloituskappale Koharuhin on tehnyt ilmeisen uusi tuttavuus Tomoya Matsuura, kun taas sinkun kaksi muuta viisua ovat jo Pinkiltä tuttujen biisinikkarien Mikire-chanin ja Kei Torikin työtä. Jäävätkö kolmen urhean idolin, Uchiyama Yuyan, Kai Marinon ja Tsukihin lauluäänet kappaleiden ainoaksi yhteiseksi nimittäjäksi?

Ei ehkä aivan niinkään. Tyylilajillisesti Yellow ei nimittäin ole aivan niin poukkoileva kuin ryhmän debyyttialbumi. Aloituskappale Koharuhi näyttää suuntaa unelmoivasti helisevällä kitarasumulla, letkeätempoisella mutta suoralla biitillä ja yksinkertaisilla, tajuntaa hellästi silittelevillä melodioilla, jotka jakautuvat silloin tällöin suloisten lauluharmonioiden rinnakkaisraiteille. Seuraava kappale Resignation on kuin toisen taiteilijan tekemä tulkinta samasta maisemasta: ärhäkämpi rumpusoundi, melodisempi mutta aneemisempi basso ja uudet säädöt kitaran efektipedaaleissa. Perusilmapiiri kappaleissa on kuitenkin hämmentävän samankaltainen. Yhdessä ne muodostavatkin toisilleen kiehtovan vastinparin. Sen sijaan, että Resignation soljuisi yhteen EP:n aloituskappaleen kanssa, se pikemminkin ottaa kuulijan takaisin lähtöruutuun. 

Kolmoskappale 17 ottaa etäisyyttä edeltäjiinsä jurnuttavalla synabassolla ja muutenkin synavetoisemmalla lähestymistavalla. Katedraalikaiut ja höyhenen keveä, unelias ilmapiiri pitävät kappaleen kuitenkin tiukasti kiinni EP:n yleistunnelmassa. Ainoastaan hajamielisesti moduloivat laulumelodiat iskevät poikkeuksellisen pontevasti yleislinjan eteerisen usvan lävitse. EP:n sulkeva Rusty Days sitä vastoin vilahtaa tuulenhujauksena ohi korvien. Harmiton rallatus on niin keveä, että leijuu unohduksiin sillä silmäyksellä, jolla sen viimeiset sävelet hiljenevät. Voi sanoa, että kappale olisi kaivannut väkevämpiä sumuvalleja, iskelmällisempää paatosta tai pakottavampaa rytmikomentoa. Vaihtoehtoisesti sen voi myös ottaa uneliaan toimetonta kesälomapäivää osuvasti havainnollistavana tuokiokuvana.

Yhteenvetona voi todeta ainakin sen, ettei Yellow ole mikään mullistava uusi askel RAYn musiikillisessa kehityksessä. Pikemminkin se on kaverillinen kädenheilautus siitä, että ryhmä jatkaa hyväksi katsotulla linjalla ylpeästi eteenpäin. Tattoshi anata no subete won kaltaisia suurenmoisuuksia tai Blue Mondayn kaltaisia eriskummallisuuksia uusi EP ei tarjoa. Se edustaa sen sijaan RAYn turvallisempaa ja kaavamaisempaa puolta. Siinä mielessä se on kaksipiippuinen käyntikortti. Yhtäältä Yellow on kiva näyte shoegaze-osaamisesta ja iskee takuulla kohisevien kitaroiden ja keijuvien melodioiden ystäviin. Toisaalta se jättää piiloon melkoisen siivun ryhmän ilmaisuvoimaa ja tyylikirjoja, jotka juuri ovat Pink-albumin arvokkain rikkaus.