Tokyo Jihen - Ongaku

Vuonna 2020 paluustaan tiedottaneen Tokyo Jihenin uutuusalbumi Ongaku lienee eräs vuoden odotetuimpia levyjä. Kulttimaineessa olevan yhtyeen nokkahahmo on Japanin isoihin laulajatähtiin kuuluva Shiina Ringo, ja yhtyeen muut jäsenet ovat soittaneet lukuisissa tunnetuissa yhtyeissä. Viime vuonna julkaistu EP-levy antoi odottaa tuttua jazz-rockia, mutta yllättäen Ongakun aloituskappale Kujaku herättääkin absurdeja naurunpyrskähdyksiä. Ringo räppää myötähäpeää herättävästi "one two mic check" reteän funk-taustan päälle ja alkuhämmennyksen jälkeen kappale kasvaa yhtyeen miesjäsenten kuorolaulun myötä upeaksi teokseksi. Vahva aloitus.

Hämmentävän alun jälkeen muu albumi sen sijaan kuulostaa hieman perinteisemmältä Tokyo Jiheniltä. Esimerkiksi Shiden rullaa eteenpäin lounge-henkisenä keskitempoisena lauluna, jota kuljettavat erityisesti rouhea bassoraita ja moniääniset laulut. Ougonhin säröiset syntetisaattoririffit purkautuvat Ringon ja kitaristi Ukigumon vuorottelemiin lauluraitoihin. Levyn tähtihetkiä on Yaminaru Shiron nariseva basso ja voimakkaasti autotunella käsitellyt laulut, joista etenkin jälkimmäinen jakaa fanien mielipiteet vahvasti. Kappaleessa on myös vaikuttava syntikkasoolo, joka vedetään leppoisasta taustasta huolimatta häkellyttävällä tilutuksella. Myös Gingaminin hidastempoinen groove tuntuu tuoreelta, etenkin kun kappale katkeaa steel drum -soololta kuulostavaan lyhyeen melodiapätkään.

Levyltä singleinä julkaistuista kappaleista Aka no Doumei ja Kusurizuke ovat Tokyo Jiheniä parhaimmillaan. Edellinen on kappaleen ainoa aidosti rock-henkinen kappale, jonka lauluintron jälkeen ilmestyvät särökitarat ja tarttuvaksi popiksi muuttuva kertosäe tekevät siitä vahvan singlen. Jälkimmäinen taasen on hyvin perinteinen kappale yhtyeen tuotannosta. Sen melodiat tuntuvat yhtyettä tuntevalle välittömästi tutuilta ja tunnistettavilta, jopa siinä määrin että niiden mukana voi hyräillä jo ensikuulemalla. Parin minuutin kohdalla kitarasoolon alle purkautuvat bändin miesten laulustemmat ovat hauska twisti, joka tekee kappaleesta mieleenpainuvamman.

Ongakua kuunnellessa selkein havainto on sen yhtenäisyys - se kuulostaa nimenomaan bändin tekemältä albumilta. Ringon soolotuotantoa vaivannut epätasaisuus on poissa, ja tilalla on vahvaa yhteissoittoa ja biisinkirjoittamista. Kolmentoista kappaleen mitallaan se on melko pitkä, mutta määrä ei tunnu liialta. Hauskana yksityiskohtana biisien nimet japaniksi kirjoitettuna muodostavat symmetrisen kuvion. Levyn suurin ongelma on sen soundimaailma. Rummut on kompressoitu inhottavan lättänöiksi, eikä levy muutenkaan tunnu yhtä dynaamiselta kuin sen toivoisi. Autotune-kokeiluista ja muutamista hauskoista efekteistä huolimatta levyltä kaipaisi yllätyksiä ja vaaran tuntua, joita yhtyeen varhaisemmilla levyillä oli säännöllisesti. Pienistä puutteistaan huolimatta Ongaku on erinomainen albumi, jonka vuoksi yhtyeen toivoisi jatkavan edelleenkin yhdessä.