Kyary Pamyu Pamyu – Candy Racer

Harajukun idoliylpeys Kyary Pamyu Pamyu viettää musiikkiuransa kymmenettä juhlavuotta. Onnittelut siitä! Laulajan uusinta Candy Racer -albumia markkinoivassa lehdistötiedotteessa kerrotaan, että juhlavuoden kunniaksi perustettiin upouusi levy-yhtiö KRK LAB, jonka kautta artisti vastaisuudessa aikoo levittää luovuutensa ilosanomaa. Samassa yhteydessä koko tuotantotiimi Kyarun taustalla on kuulemma uusittu siten, että ikoninen idolihahmo voi suorastaan aloittaa uransa puhtaalta pöydältä täysin uudistuneena. Tästä huolimatta samaisessa tiedotteessa sanotaan, että vastikään julkaistun Candy Racerin on kirjoittanut ja tuottanut kaikki aiemmatkin Kyary-albumit tuottanut Yasutaka Nakata. Kun vielä albumin taiteellinen johtaja, pukusuunnittelija ja valokuvaajakin ovat kuulemma tuttuja artistin aiemmilta tuotoksilta, jää ristiriitaisuus lausuntojen välillä vähintäänkin hämäräksi. Ei kuitenkaan anneta sen turhia vaikuttaa kuunteluelämykseen.

Candy Racer on Kyaryn ensimmäinen albumi kolmeen vuoteen, mutta sen ensimmäinen sinkku Gum Gum Girl julkaistiin jo melkein vuosi sitten tammikuussa. Koska tuotantotiimi on siis sama kuin artistin aiemmilla julkaisuilla, voivat fanit odottaa sitä, mitä ovat kaiketi tottuneetkin odottamaan: värikästä ja myös aikamoisen pirikästä digipoppia, jossa sydämentykytykset syntyvät pikemmin tanssilattian tarpomisesta kuin sydämet pakahduttavasta pateettisuudesta. Tai tällaista Candy Racerin sisältö joka tapauksessa on, odottivat fanit sitä tai eivät.

Muoti ja ulkoasu ylipäätään ovat aivan uran alusta asti olleet Kyary Pamyu Pamyulle vähintään yhtä tärkeä osa artistiutta kuin musiikkikin. Tällaisille artisteille pelkästään äänenä korviin virtaava studioalbumi on aina jonkinmoinen haaste. Käytännössä siinä mitataan, kuinka omistautunut artistin taustalla hääräävä musiikkitiimi on laadukkaan ja innostavan musiikin tuottamiselle. Candy Racer läpäisee tämän kokeen tyydyttävästi. Albumin alun turha introhassuttelu ei paljoa lupaa, mutta jo sen jälkeen täräyttävä nimikappale on melko vakuuttava nykyaikaisen synapopin taidonnäyte jyräbiitteineen, jännine videopelisoundeineen, villeine modulaatioineen ja melkoisen kiehtovine instrumentaaliosuuksineen. Kyary itse antaa kappaleelle vain äänensä, mutta sitäkin hullu tuottajanero muokkailee mielivaltaisesti tietokoneohjelmiensa suomalla mahdilla. Harvoin kenenkään sooloartistin kappaleella nimiartisti itse on näin vähäisessä roolissa. Samanlainen asetelma jatkuu myös Dodonpalla, jossa Kyaryn rooliksi jää matkia digirumpufillien nakutusta. Musiikillisesti kappale ei tosin ole läheskään yhtä kestävä ja jännittävä kuin albumin nimikappale.

Suurin osa albumin kappaleista on lopulta kuitenkin laulajakeskeistä ja melko tavanomaista tietokonepoppia. Esimerkiksi Kamaitachi tai Jumpin' Up ovat tarttuvuudestaan ja ajoittaisista hassuista kohdistaan huolimatta varsin latteaa lätkyttelyä, joka ei suoraan sanottuna oikein innosta edes hyppimään ylös sen kummemmin kuin alaskaan. Hieman toista maata on vaikkapa Kimi ga iine kuretara, jossa on tasaisen tuuttaamisen sijaan haettu ja löydetty ilmaisun dynamiikkaa ja soittamisen (vaikka sitten tietokoneistetun) riemua. Myös eriskummallisen levoton slovari Natsuiro Flower onnistuu jotenkin oudosti olemaan aika sielukas esitys. Sen sijaan vähemmän onnistunutta erikoisuuden tavoittelua edustaa albumin päättävä jatsiviritelmä world fabrication, joka jää kaikilta osin varsin väkinäiseksi.

Albumin selväksi huippuhetkeksi nousee Perfect oneisan, joka onnistuu lyömään ällikällä monellakin tapaa. Läpeensä syntetisoitu soundimaisema on jollain kierolla tavalla saatu svengaamaan sellaisella lämmöllä ja elinvoimalla, että luulisi ehdan ihmisbändin soittavan kappaletta. (Eipä missään toisaalta väitetä, ettei asiain laita olisi juuri näin...) Yhtä kaikki kappale rullaa viekoittelevan letkeästi kuin paraskin 80-luvun diskofuusio. Sen kruunaa upea instrumentaaliosio, jonka synasooloa voisi luonnehtia jopa jamittelevaksi, mikä on jo erittäin harvinaista idolialbumilla! Yli kuusiminuuttiseksi paisuvan kappaleen äänimaisema todella tempaa syövereihinsä, eikä kappaleessa pituudestaan huolimatta ole yhtäkään turhaa hetkeä. Orgaanisen meininkinsä puolesta se on albumilla aivan omaa luokkaansa, varsinainen synapopin taidonnäyte tuottaja Nakatalta.

Kokonaisuutena Candy Racer on perusviihdyttävä albumi, jonka muistettavuus seisoo muutaman todella mainion kappaleen varassa. Suurin osa kappaleista on suoraan sanottuna yllätyksettömiä, muttei sekaan toki mitään sietämättömän kiusallistakaan ole eksynyt. Monenkirjavien soundien käyttö tekee albumista yhtäältä sateenkaarenkirjavan kollaasin, toisaalta syö sen uskottavuutta kokonaistaideteoksena. Kappaleiden välillä ei juurikaan ole keskinäistä vuoropuhelua, vaan sen sijaan albumi on enemmänkin kuin soittolista melko hyviä ja osittain erinomaisia sinkkubiisejä. Tämä on tietysti jo varmaan muutamaankin vuosikymmenen ollut pikemmin poppimaailman sääntö kuin poikkeus. Huippuhetkiensä ansiosta albumi joka tapauksessa onnistuu pitämään Kyary Pamyu Pamyun nimen kiinnostavana. Ja onnistuupa teos lopulta jättämään myös ainakin yhden oikeasti kovan pähkinän purtavaksi hamaan tulevaisuuteen. Nimittäin: mikä ihme tarkalleen ottaen on candy racer?

Mysteeriä ei selkiytä edes kappaleen omituinen musiikkivideo.

Alla vielä Perfect oneisan ilman videota.