Wednesday Campanella – NEON

Kun Wednesday Campanella (Suiyobi no Campanella) julkaisi viimeisimmän minialbuminsa, vuoden 2019 hirvittävän kokeellisen Yakushimaru Treasuren, se oli monille faneille äärettömän kova pettymys. Musiikki ei kuulostanut lainkaan siltä, mihin yhtyeessä aikanaan ihastuttiin. Merkittävin syy oli keulahahmo KOM_I:n kiinnostus japanilaiseen perinnemusiikkiin ja kokeellisiin äänimaisemiin. Yhtye hiljeni täysin. Muutamaa vuotta myöhemmin KOM_I jätti yhtyeen.

Harvalla esiintyjällä on yhtä upea karisma kuin KOM_I:lla, joten hänen seuraajakseen astuneella 21-vuotiaalla Utahalla oli suuret saappaat täytettävänään. Uutuusalbumi NEON kuitenkin osoittaa, ettei syytä huoleen ollut. Yhtye kuulostaa virkeämmältä kuin vuosiin ja yhdistelee villisti akustista folkia, dubstepiä, future bassia, footworkia ja lukuisia muita genrejä tanssittaviksi popbiiseiksi.

Utahan laulut on miksattu jännittävän ohuiksi ja ne yhdistelevät söpöyden estetiikkaa KOM_I:n ajalta tuttuun melodisen laulun ja puhelaulun symbioosiin. Suurin ongelma lauluraidoissa on kuitenkin niiden voimakas käsittely. Suuremmaksi kasvaessaan yhtye on menettänyt osan persoonallisuudestaan ja se on siirtynyt varmemmin ja kliinisemmin tuotettuun musiikkiin. Se on menettänyt, kliseiden mukaisesti, vaaran tunteensa. Musiikillisesti yhtye ei kuitenkaan ole onneksi pysähtynyt, vaan elää nykyhetkessä siihen liikaa jumiutumatta.

Kahdeksan kappaleen mitassaan NEON on monin paikoin vahva ja upeasti tuotettu albumi. Ensimmäisenä julkaistu Alice on levyn tylsin ja varmin hittikappale, joka ottaa mallia Perfumen tuottajan Yasutaka Nakatan viimeisimmistä seikkailuista future bass -genren seassa, tuomatta siihen juurikaan mitään uutta. Kiinnostavinta kappaleessa ovat säkeistöjen aikana kuultavat akustiset kitarat, jotka muistuttavat tuottaja Kenmochi Hidefumin uran alkuajoista instrumentaalisen hiphopin parissa. Singlen parina julkaistu Buckingham taas oli yhtyeen vanhaa tuotantoa kunnioittava rap-kappale, joka kuulostaa leikkisältä kunnes purkautuu koukuttavaan kertosäkeeseen.

Muualla levyllä kuullaan perinteisempää popin ja hiphopin yhdistelyä, joka purkautuu elektronisesta tanssimusiikista tuttuihin droppeihin. Samaa kikkaa käytetään esimerkiksi Orihimessa ja Himikossa, jotka ovat valmista listahittimateriaalia. Edison ja Issunboushi taas pohjautuvat vahvemmin house-poljentoon ja kertosäkeen pilkottuihin laulusämpleihin.

Tälle arvostelijalle levyn hauskin kohokohta löytyy kuitenkin kappaleista ManekiNeko ja Moyai. Edellinen on enemmän popimpi söpöstely, mutta biisikaksikko hyödyntää monien vihaaman – ja tämän kirjoittajan palvoman – Kenmochi Hidefumin Foot Work -levyn säksättäviä footwork-rytmejä. Moyaissa käytetään jopa epämääräisesti karjuvan miehen laulusämpleä tehokeinona ja kappale purkautuu koskettavaan melodiaan. Kappaleet ovat leikkisiä ja yllättäviä, sillä ne saavat yhtyeen tuntuvan edistyneen sujuvasti kuin KOM_I:n lähdöstä ei olisi päivääkään.

NEON on hyvä kokonaisuus, jonka suurin pettymys liittyy soundimaailman kliinisyyteen ja vahvaan listapop-säveltämiseen nojautumiseen. Utaha on kuitenkin osoittanut olevansa täydellinen jatkaja yhtyeen väkevälle perimälle ja ainoa toive onkin, että tulevilla julkaisuilla Wednesday Campanella (Suiyobi no Campanella) uskaltautuu jälleen heittäytymään hieman kokeellisempien sävellysten pariin menettämättä tarttuvuuttaan. Kuten yhtyeen aiemmilla levyillä, tasapaino kokeellisen ja popin välillä on tärkeä säilyttää tarkasti. Erityismainintana täytyy myös nostaa esiin kolmannen jäsenen Dir. F.:n upeat videot, joita on julkaistu liki jokaisesta kappaleesta. Yhtyeen estetiikan taju on edelleen kohdallaan ja täydentää äänimaailmaa vahvasti.

ManekiNeko