Nigami 17sai Nagoyan E.L.L.:ssä 24.6.2022

Elo–syyskuun vaihde vuonna 2019, vanha normaali. Paitsi ettei mikään ole normaalia ainakaan omassa elämässäni. Harhailen Shibuyan asemalla 35 asteen paahteessa selässäni rinkka, jossa kahden viikon vaihtovaatteet, Lidlin suolapähkinöitä ja uhkaavasti paisuva läjä CD-levyjä. ”Täällähän onkin vähän enemmän uloskäyntejä kuin Kymin asemalla!” Etsin myyttisiä pop-musiikin epäjumalia, jotka ahtaista tokiolaisista treenikellareista ovat loistaneet vetovoimaansa yli merten ja mantereiden. Olen kiinnostunut näiden hahmojen palvontamenoista. Niinpä kun kerran olen erinäisten odottamattomien sattumusten kautta päätynyt heidän kotikonnuilleen, en suoraan sanottuna huonona matkailijana keksi oikein muutakaan tekemistä kuin juosta hiki hatussa ja kaikkialla muuallakin noihin pieniin salaperäisiin pyhättöihin, joissa menot suoritetaan. Lisää voitte lukea täältä sekä täältä.

Siirrymme ajassa kaksi ja puoli vuotta eteenpäin, huhtikuun viimeiseen päivään 2022 klo 22. Sijaintina Kioton asema. Sää siedettävä. Uloskäyntien määrä kohtalainen. Täällä Kioto-tornin juurella (tai siis sillä loputtomiin jatkuvalla katkeamattoman rakennetun alueen jalustalla, jolla torni seisoo) olisin ilmeisesti asuva seuraavat kaksi vuotta. Hullu ajatus, vaikka onkin tällä kertaa määrätietoisen lomakkeiden täyttelyn tulos eikä kummallinen onnenpotku, kuten viimekertainen vierailu tähän salaperäiseen maahan. Mennään tästä hetkestä vielä pari kuukautta eteenpäin, enkä enää tunne itseäni turistiksi. Arkitodellisuus on alkanut asettua raiteilleen, joskin omituisena, vinksahtaneena kuvana vanhasta tutusta. Sellaista on kai juuriltaan repeytyminen.

Musiikkitapahtumia on ollut tähän mennessä ollut tähtäimessä kolme. Yhteen ei viitsinyt mennä, koska ”ei jaksa lähteä kämpiltä”. (Kuinka arkista!) Toisen kanssa kävi vanhanaikaisesti, eli eksyin Oosakan asemalla uloskäyntien liiallisuuteen. Kolmas myytiin loppuun himoitsevan katseeni edessä. Neljättä varten piti siis aloittaa puhtaalta pöydältä. Nimittäin Nagoyasta, kaupungista, josta hostellin omistajakin sanoi, ettei siellä oikeastaan ole mitään nähtävää (paitsi Nagoyan linna, mutta senhän kaikki ovat jo nähneet).

On tietysti erittäin sopivaa, että uuden arkeni ensimmäisen elävän musiikin elämyksen tarjoaa Nigami 17sai (tai Nigami 17th birthday!, kuten he ilmeisesti tätä nykyä nimensä latinisoivat), jonka vinksahtaneeseen arkitodellisuuteen tein joitain vuosia sitten pienen tutkimusmatkan. Yhtye on oikeastaan jo pitkään ollut suurimpia suosikkejani, joten keikalle pääsy oli kai vähän kuin jonkin unelman käyminen toteen. Uutta musiikkia melko säästeliäästi julkaisevan yhtyeen viimeisin tuotos taitaa olla syyssinkku HEELS, joka eräänlaisena Nigami-maneerien väsähtäneen kaavamaisena kierrätyskoppana ei ainakaan minuun jättänyt oikein minkäänlaista vaikutelmaa. Kuuntelin kappaleen nyt toisen kerran sen ilmestymisen jälkeen, eikä se edelleenkään herätä kovin suuria tunteita, vaikka uskollisesti toistaakin ne kaikki näppärät kikat, joilla yhtye on vallannut sydämeni.

Viime aikoina Nigami on myös käynyt läpi historiansa ensimmäisen kokoonpanomuutoksen, kun alkuperäinen rumpali Kozeni Yoshitaka jätti yhtyeen. Hetken aikaa yhtye keikkaili sessiorumpalin (ks. video yllä?!) tukemana, mutta hiljattain joukkoon liittyi viralliseksi jäseneksi mystinen Yokopii. Niinpä bändi on taas virallisestikin kokonainen ja arvatenkin valmiina räjäyttämään keikkayleisöjen tajunnat. Näin tuumailin salissa siemaillessani japanilaisten keikkapaikkojen tyypillistä, ylihinnoiteltua pakkojuomaa.

Korviini kantautuneiden huhujen mukaan on korona Suomessa jo selätetty, mutta täällä Japanissa jaksetaan vielä kamppailla. Jos mietitte, miten keikkapaikkojen turvallisuus on taattu, voin tässä kertoa asiasta huolestuneille. 1. Asiakkaiden ruumiinlämpö mitataan ovella muovisella varvulla kahdeksan senttimetrin päässä asiakkaan ranteesta. 2. Asiakkaiden, joita on käsketty ottamaan juomarahat valmiiksi kouriinsa, käsiin suihkutetaan käsidesiä, minkä jälkeen juomarahat vasta kaivetaan uudelleen esiin ja ojennetaan kassalle. 3. Sali on jaettu lattiaan teipatuilla merkeillä siistiin ehkä n. 70 x 70 cm ruudukkoon. Yhtä asiakasta varten on yksi ruutu. Vaikka moshpitit välillä hauskoja ovatkin, niin viimeisimmän näistä keksinnöistä voisin oikeastaan mielelläni ottaa vakikäyttöön pandemian jälkeiseenkiin aikaan. Säästyy paljolta tuuppimiselta ja häsläämiseltä, ja esimerkiksi vessassa tai juomatiskillä voi huoletta käydä jättämällä vaikka laukkunsa omaan ruutuunsa. Se, miten järjestely takaa niin sanotut 1–2 metrin turvavälit, ei tosin aukene, minkä kuka tahansa voi panna merkille japanilaisilta keikkapaikoilta viime vuosina otetuista valokuvista. Mainittakoon myös jännänä yksityiskohtana, että periaatteessa japanilaisten keikkapaikkojen pandemiaetikettiin on kuulunut myös huutamisen (ja kovaäänisen keskustelun) kieltäminen, mikä käykin ainakin maalaisjärkeen. Niin kauan kuin kaikilla on suut siististi supussa ja vielä maskit kasvojen peittona, luulisi haitallisten pärskeiden leviämisen olevan aika minimaalista verrattuna siihen, että kaikki pälättävät ja kirkuvat kurkut suorina. Vaikka Nigamin laulajakitaristi Iwashita julistikin spiikissään koronan jo voitetuksi ja kehoitti yleisöä vähän mekkaloimaan, noudatettiin tätä periaatteellista huutokieltoa kuitenkin vielä käytännössäkin aika kuuliaisesti.

Tämänkertaisella Nigamin maankiertueella on joka keikalla oma lämppäribändinsä. Tällä Nagoyan keikalla keikkajulisteeseen oli lämppäriksi merkitty tricot (lausutaan ”toriko”). Itselleni yhtye on vain nimenä tuttu, vaikka tiedänkin sen nauttivan melkoista kulttiarvostusta myös Japanin ulkopuolella. Kerroinko jo, etten oikeastaan ole kuunnellut edes ”suurimpiin suosikkeihini” lukeutuvan Nigamin ensimmäistä EP:tä? No yhtä kaikki odotin tricot'n näkemistä kohtalaisella innolla. Kun valot sitten sammuivat, marssikin lavalle tutun näköinen nelikko. Poppoolla tosin oli kummalliset, ilmeisesti Nigami-kiertueen teemaan kuuluvat naamarit päässään, mutta silti varsinkaan rumpalin pitkistä vaaleista hiuksista ei voinut erehtyä. Naamiot poistettiin ja hämmentävä totuus paljastui. Lavalla ei ollutkaan illan lämppäri vaan itse pääbändi, joka alkoi soittaa ensimmäistä musiikkivideohittiään Oishii mizu. Huomioni herätti se, että yleensä räikeällä pukeutumistyylillään silmiinpistävän yhtyeen jäsenet olivat kaikki pukeutuneet valkoisiin T-paitoihin, sekä siihen, että bassovelho Izaki Tatsuru tavanomaisesta poiketen soitti plektralla.

Selitys kummallisuuksiin saatiin kappaleen jälkeen Iwashitan spiikin myötä. ”Kuinka moni on katsomassa ensimmäistä kertaa Nigami 17saita?” Nostan käteni yllättävän monen muun mukana. ”Itse asiassa tämä ei ole Nigami 17sai”. Käy ilmi, että samana päivänä keikkapaikalle saavuttuaan saivat Nigamin jäsenet tietää tricot'n peruneen esiintymisensä. Syynä oli yhtyeen jäsenen koronatartunta. Koska asiakkaille täytyy kuitenkin tarjota viihdettä koko rahan edestä, päätyi Nigami itse, jonkinlaisen häthätää luodun alter egon kautta, hoitamaan lämppärisettinsä. Yhtyeen jäsenet olivat normaalien lava-asujensa sijaan pukeutuneet tricot-T-paitoihin. Izaki soitti bassoa sormien sijaan plektralla. Yokopii takoi rumpuja tavanomaista ”rokimmin”. Koko lava-asetelma oli erilainen kuin Nigamilla. (Rummut olivat keskellä lavan takana, kun taas Nigamin setin aikana ne olivat yleisöön nähden sivuttain lavan vasemmassa reunassa.)

Mitä ilmeisimmin täysin spontaanisti kyhäisty hätäratkaisu oli hieno ja ammattimainen ele bändiltä yleisölle. Varsinainen setti oli käytännössä puoliksi musiikkia ja puoliksi viihdettä. Oishii mizun lisäksi esitettiin yksi Nigamin kappale, jota ei kuultu varsinaisessa setissä. Välissä soitettiin puhelu tricot'n laulajakitaristi Ikkyuulle. Lopulta setin kruunasi tricot-cover-kappale, jonka yhtä hankalaa kohtaa yhtye ei onnistunutkaan yhdessä soittamaan. Kappale keskeytyi ja bändi jäi lavalle harjoittelemaan hämmentävässä tahtilajissa etenevää säkeistöä. Menihän se sitten lopulta muutaman yrityksen jälkeen ja yleisön nauruntyrskähdysten kannattelemana.

Puolen tunnin roudaustauon jälkeen oli varsinaisen Nigamin vuoro astua parrasvaloihin. Eri intronauhan soidessa mutta samat (paperimassalta näyttävät, koko pään ympäröivät) naamarit päässään yhtye saapui lavan eteen tervehtimään yleisöä. Naamarit jäivät lavan eteen sijoitettujen kaljakorien päälle ja yhtye alkoi viileästi tositoimiin. Olen melko varma, ettei aloituskappale ollut Oishii mizu, vaikka sekin kyllä soitettiin enkä oikein keksi, millä muullakaan kappaleella setin olisi voinut aloittaa. Keikalla kuultiin kappaleita tasaisesti Nigamin kaikilta kolmelta EP:ltä: ilmeiset videohitit ja muutamia muita kappaleita, ei tosin viimeisintä HEELSiä. Ehkei bändi itsekään ole biisiin erityisen tyytyväinen?

Kappaleet voi jakaa karkeasti kahtia bändivetoisiin ja syntikkavoittoisiin. Jälkimmäisiin kuuluvat muun muassa Yuurei de arushi, jonka omituiset syntikkaosuudet ja konerummut soivat keikalla nauhalta. Iwashitalla on tosin käytössään mystinen ohjauspaneeli, jolla hän ilmeisesti pystyy jollakin tapaa muokkailemaan ääniä mielensä mukaan, mutta perinteisiin rokkikeikkoihin tottuneelle jää vähän arvoitukseksi, miten äänituotannon tekniikka tässä tapauksessa toimii. Mietityttämään jää myös, miksei bändi hyödynnä tässä tapauksessa kosketinsoittajaa, jollainen siinä kuitenkin on. 

On tosin myönnettävä, että varsinkin Yuurei de arushin psykedeelinen pulputus yhdistettynä lavavalojen välkkeeseen luo kyllin voimakkaan tunnelman ilman täysin elävää lavasoittoakin. Parhaimmillaan bändi on kuitenkin antaessaan rytmiryhmänsä vyöryä vapaana ilman taustanauhojen taakkaa. Basisti Izaki Tatsuru lie soittoteknisesti yhtyeen silmiinpistävin jäsen. Yhdessä maanisesti mutta tappavan tarkasti iskevän Yokopiin kanssa he muodostavat rytmiryhmän, joka on varsinkin Nigamin funkimman materiaalin sydän. Rytmiryhmä luo myös musiikillisesti vakaan pohjan, jonka päällä Iwashita ja synistilaulaja Hirasawa Akubi voivat keskittyä keikan viihteellisempään puoleen: tanssimiseen, hääräämiseen ja spiikkeihin. Merkittävin osoitus tästä oli miltei puolet tunnin mittaisesta keikasta vienyt biisi, jota en tunnistanut, yhtyeen ensimmäiseltä EP:ltä a. Kappaleen keskellä pistettiin nimittäin pystyyn jännittävä interaktiivinen improvisaationäytös. Iwashita pyysi yleisöltä genre-ehdotuksia, joihin kappaleen säkeistö lennosta sovitettiin kompin katkeamatta kertaakaan. Lisäksi rumpaliparan pää pistettiin pyörälle yleisön taputusten ja kahta eri tahtilajia soittavan rumpukompin polyrytmisillä kokeiluilla. Sinänsä ihan hauskan kikkailun aikana olisi ehtinyt soittaa pari kunnonkin biisiä, minkä lisäksi lievää musiikkinörttiyttä vaativat selitykset menivät varmaan osalta yleisöä ohi. Kaiketi bändi halusi kuitenkin esitellä uuden rumpalin taituruutta tämän ensimmäisen kiertueen kunniaksi.

Omissa biiseissä yhtye ei luonnollisestikaan toheloinut, kuten lämppärisetin lonkalta heitetyssä cover-pätkässä. Keikalla Nigamista välittyi kuva, jota ei levyillä vekkulin musiikkileikittelyn takaa niin helposti kuule: vaikutelma rautaisen ammattimaisista ja hommansa jämäkän asiallisesti hoitavista muusikoista. Samalla yhtye kuitenkin onnistuu yhdistämään tämän vaikutelman kevyeen, kuivaan huumoriin ja korttitalon lailla huojuvaan vaaran tuntuun. Mikä parasta, yhtye ei ota itseään mitenkään liian ryppyotsaisesti, vaan uskaltaa heittäytyä esimerkiksi tämänkertaisen lämppärisetin kaltaisiin kokeiluihin. Keikan viimeinen kappale, viimeisimmän o-EP:n & Billboard, jätti ilmaan tyytyväisen ja lupaavan mielialan. Yksi yhtyeen tähänastisen tuotannon helmiä, omituinen sekoitus haikeaa retrojatsia, puhelaulua ja karusti jyskyttäviä konekomppeja, sai nimittäin ajatukset yhtyeen tuleviin musiikillisiin edesottamuksiin ja julkaisuihin.