Kuka enää laulaa puolestamme? Minna no kodomo-chanin viimeiset tuikkeet

Olen kirjoittanut tälle sivustolle Minna no kodomo-chanista todennäköisesti enemmän ja perusteellisemmin kuin yhdestäkään muusta artistista. Metallia mäiskivän ja elämän tuskasta laulavan kellari-idolibändin tunnettuus Suomessa lie tuskin näiden pitkäpiimäisten rustailujen johdosta pahemmin kasvanut... kirjoittajan lailla yhtyeen musiikista kiihkeitä sydämentykytyksiä saavien kuulijoiden määrästä puhumattakaan. Koska ahdistuneiden lasten tarinan aikaisemmat osat on kuitenkin kerrottu ensin täällä ja sitten täällä, lienee ihan perusteltua dokumentoida tänne myös tarinan viimeinen osa.

Niille, jotka eivät tähän hätään jaksa lukea noita aiempia vuodatuksia, tiivistettäköön ensiksi tapahtumat tähän asti. Minna no kodomo-chan perustettiin alkuvuodesta 2016. Lyhyen kokeiluvaiheen jälkeen ryhmän kokoonpano vakiintui kaksihenkiseksi ja sen teemaksi valittiin ”elämään tuskastuneiden lasten sydämen huudon” kanavoiminen. Visuaalisena erikoisuutenaan ryhmän jäsenet kantoivat selissään (pahvista tehtyjä) ”seiniä”, joiden kerrottiin symboloivan erilaisia ihmisten sujuvaa kanssakäyntiä haittaavia esteitä. Musiikillisena erikoisuutena ryhmän tuotannosta vastasi Back Drop Bomb -yhtyeen Tanaka Jin lennokkaine vaihtoehtometallisävellyksineen ja -sovituksineen. Alkuvuodesta 2018, ennen debyyttialbumi Kabe no nai sekain julkaisua, ryhmä ilmoitti lisäävänsä ryhmän vahvuuteen kahden solistin lisäksi kokonaisen livebändin. Kesällä 2019 ryhmä teki mittavan Japanin-kiertueen, jonka päätteeksi bändin keulahahmoksi vakiintunut, suurimman osan päiväkirjamaisista sanoituksista laatinut Honoka kuitenkin irtaantui ryhmästä. Jäljelle jäi vain Honokaa nuorempi ja ilmeistä salkunkantajan virkaa tehnyt Cinnamon sekä uskollinen taustabändi.

Syksyn 2019 ja nykyhetken välisistä tapahtumista ei itselläni ole kovin tarkkaa tietoa. Kaiken löytää toki tarvittaessa selaamalla ryhmän X-sivua taaksepäin. Koronakurimuksen aikaan ei kuitenkaan musiikkialalla juuri bändiaktiviteeteilla juhlittu, semminkään jos sattui olemaan juuri avainjäsenensä menettänyt, pikemmin kymmen- kuin satapäisiä yleisöjä keräävä kellaribändi. Kun keikkailla ei voinut, keskittyi Kodomo-chan ilmeisesti siihen, mitä pandemiarajoitusten puitteissa pystyi, eli erilaisiin striimauksiin ynnä muihin mahdollisiin idolihuvitteluihin etänä. Yhtyeeltä ilmestyi hitaasti mutta varmasti uusia digisinkkuja: Watashi no sonzai ga uso ni naranai you ni joulukuussa 2020, Meimetsusuru sekai marraskuussa 2011 ja viimeisimpänä Shikimi heinäkuussa 2023. Keskimmäisestä tehtiin myös todella häiriintynyt musiikkivideo, joka osoitti ainakin sen, ettei tämän maailman nurkkaan ajettujen lasten kärsimys suinkaan ollut vielä yhdellä täyspitkällä albumilla käsitelty. Päin vastoin, Kodomo-chan vaikutti olevan matkalla kohti yhä vain äärimmäisempää ja räikeämmin alleviivattua ilmaisua tylystä teemastaan. Emme saa koskaan tietää, kuinka nopeasti tämä vitsi olisi ehtinyt väljähtyä, jos ryhmä olisi jatkanut taivaltaan. Se, ylitettiinkö hyvän maun rajat jo alla näkyvällä videolla, jää kunkin katsojan itse arvioitavaksi. Ei voine kuitenkaan kiistää, etteikö painavalla teemalla, yhteiskunnan odotusten tukahduttamalla nuorisolla, olisi ollut valtavasti potentiaalia kasvaa joksikin todella puhuttelevaksi.

Kesäkuussa 2023 ilmestyi YouTubeen yllättäen viesti Cinnamonilta. Minna no kodomo-chan järjestäisi keikan Shinjuku Loftissa 4. elokuuta. Mikäli paikalle saapuvan yleisön määrä jäisi alle 350, hajoaisi Kodomo-chan siihen paikkaan. Syiksi ilmoitettiin Cinnamonin tyytymättömyys alati kehittyvän ryhmän vähäisinä pysyviin yleisömääriin. Keikan spiikeissä paneuduttiin vielä syvällisemmin siihen, kuinka 2019 yhtyeen soolosolistiksi jäänyt Cinnamon tunsi yksinäisyyttä asemassaan sekä myös yleisesti ottaen nuoren naisen halusta siirtyä elämässä eteenpäin projektista, joka ahkerasta panostuksesta huolimatta oli jäänyt junnaamaan paikoilleen. Keikka olikin nimeltään kohtalokkaan osuvasti Mirai he, ”Tulevaisuuteen”.

Lopulta maksava yleisö on tietysti se, mikä pitää bändit hengissä. Tässä mielessä Kodomo-chaniin pitää suhtautua pikemmin bändinä kuin idoliryhmänä. Muutama vuosi perustamisensa jälkeen Kodomo-chanin tuotantotiimissä tehtiin merkittävä päätös ryhmän muuttamisesta livebändimuotoiseksi eikä ryhmä sen koommin, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, esiintynyt ilman täyttä bändikokoonpanoa. On tietysti selvää, että kahden hengen käytännössä live-karaokea esittävän tyttöduon keikkojen järjestäminen on huomattavasti edullisempaa ja tuottoisampaa kuin kokonaisen bändin liikutteleminen harjoitustilojen vuokrineen päivineen. Näin jälkeenpäin ajateltuna päätöstä bändikokoonpanoon siirtymisestä voisi pitää alkuperäisenä ”taloudellisena virhearviona”, joka ratkaisi sen, ettei ryhmä enää selvinnyt merkittävän ja suositun jäsenen lähdön ja koronakriisin kaltaisista isoista iskuista. 4. elokuuta Shinjuku Loftiin saapui loppujen lopuksi 158 lipun ostanutta asiakasta eli kohtalonkysymykseksi asetetusta yleisötavoitteesta jäätiin huomattavasti jälkeen.

Mielenkiintoista kyllä, lopetusuhasta kertovan tiedonannon yhteydessä julkisti Kodomo-chan myös uuden joukkorahoituskampanjan. Tavoitteena oli kerätä miljoona jeniä (n. 6400€) Shinjuku Loftin keikan videoimiseen. Rahoituskampanjan tavoite ylittyi lopulta 189-prosenttisesti, minkä ansiosta yhtye sai pesämunan paitsi viimeisen keikkansa taltioimiseen myös kolmen aikaisemmin julkaistun kappaleen uudelleennauhoitukseen. Nämä uusioäänitykset julkaistaan digisinkkusarjana tämän vuoden syys-, loka- ja marraskuussa. Ne jäävät ilmeisesti Minna no kodomo-chanin viimeiseksi tuotokseksi.

Herättää kiehtovia ajatuksia, että keikkapaikalle saapuvan yleisön vähyydestä huolimatta Kodomo-chanin kannatus joukkorahoituskampanjassa osoittautui voimakkaaksi. Esimerkiksi yllä linkatun Meimetsu suru sekain Youtube-kommentteja vilaistessa huomaa, että suurin osa niistä on kirjoitettu muulla kielellä kuin japaniksi. Kuulemani mukaan vuoden vuoden 2019 kiertueen ja tämänvuotisen Loftin tapahtuman välisillä keikoilla paikalliset yleisöt laskettiin kuitenkin käytännössä kymmenissä. Mitä ilmeisimmin Kodomo-chanilla oli siis kotiseutukannatuksen lisäksi vannoutuneita ja nyt haikailemaan jääviä ihailijoita ripoteltuna pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa, kenties muutama täällä Suomenkin perukoilla. Tapaus osoittaa kouriintuntuvasti internetin voiman musiikin leviämisessä mutta myös sen, että elääkseen keikkaileva bändi on lopulta ennen kaikkea riippuvainen paikallisesta lähiyleisöstään... tai tarkemmin sanottuna siitä, että maksavaa yleisöä olisi tarpeeksi paljon keskittyneenä edes johonkin. Maailmanlaajuinenkaan fanikanta ei sinne tänne siroteltuna pysty kuluttamaan kuin digitaalisesti välitettyjä musiikkipalveluita.

Itse Loftin keikka oli bändiltä vaikuttava suoritus. Ei voinut kuin hämmästellä, kuinka tiukoiksi biisit oli harjoiteltu, ottaen huomioon ettei yhtye kuitenkaan ole keikkaillut tämän materiaalin parissa kovinkaan säännöllisesti. Kahden tunnin setti sisälsi lähes kaikki yhtyeen julkaisemat kappaleet. Bändin soitto oli kauttaaltaan vakuuttavaa, minkä lisäksi eritoten lavan etualalla esiintyneet basisti ja rytmikitaristi kantoivat kortensa myös esiintymisen ja yleisöyhteyden kekoon. Miksaus ei tosin ainakaan pienen salin keskiosassa ollut erityisen onnistunut, vaan kielisoittimet puuroutuivat riffittelyissään paikoin täysin toisistaan erottumattomaksi massaksi. Kitarasoolot sen sijaan soivat korostetun kirkkaasti, ja hyvä niin, sillä viileästi lavan taka-alalla pysytelleen soolokitaristi Mimuran vauhdikas otelautakaahailu oli tyylikästä ja teknisesti moitteetonta: erittäin miellyttävää katseltavaa ja kuultavaa kaiken hikisen rymistelyn seasta. Cinnamon puolestaan ei ole suuren suuri tekninen laulajalahjakkuus eikä shownaiseksi syntynyt yleisön villitsijä, vaan tyypillinen, käytännössä täysin kokemuksetta tyhjästä aloittanut idoli, jonka taival on ollut jatkuvaa harjoittelua ja kehittymistä. Seitsemän ja puolen vuoden Kodomo-chan-pestin aikana hän onkin ehtinyt varttua asiallisesti tonttinsa hoitavaksi solistiksi, jonka olisi kuitenkin vaikea kuvitella menestyvän lavaa yksin hallitsevana sooloartistina. Liekö sitten Kodomo-chanin valitseman toimintamallin syytä tai ansiota, mutta lumoavaa karaokediivaa pikemmin Cinnamonista välittyy kuva ennen kaikkea bändilaulajana. Eritoten pitkän setin loppua kohden oli solistimme äänessä havaittavissa väsymystä, mutta reipas työmoraali ja selkeästi välittyvä rakkaus tekemistä kohtaan eivät hiipuneet.

Kaikkein parasta keikassa oli ehkä kuitenkin se, ettei sillä sorruttu kiusallisen sentimentaaliseen tunteiluteatteriin, vaan keskityttiin jämptisti musiikin esittämiseen. Toki ohjelmistoon kuului pitempi puhe, jossa kerrattiin lyhyesti läpi yhtyeen historia ja eriteltiin Cinnamonin henkilökohtaisia näkemyksiä lopettamiseen johtaneista syistä. Cinnamon hoiti puheet tyylikkäästi ja ammattimaisesti. Tunteet olivat toki pinnassa, mutta ohjelmanumeroa asiasta ei tehty. Erityisen lämminhenkinen oli bändin jäsenten esittely, jonka perusteella Minna no kodomo-chanin toivoisikin jäävän muistoihin nimenomaan kiihkeänä ja orgaanisena rokkibändinä pikemmin kuin ”pelkkänä idoliryhmänä”. Viimeisenä esitetyn Fukyou no hanan dramaattisen introjakson aikana oli yleisössä havaittavissa hautajaismaista vakavuutta. Olisiko soveliasta riehua rakastamamme yhtyeen joutsenlaulun aikana? Kappaleen räjähdettyä käyntiin alkoi sali kuitenkin pomppia ja tanssia vapautuneesti loppuun asti, mikä summasi hyvin koko illan tunnelman: heviä ja hauskanpitoa.

Myönteisestä yleistunnelmasta huolimatta ei kuitenkaan voi välttyä siltä tuntemukselta, että Kodomo-chanin lopettamisessa oli jotain hyvin väärää ja epäreilua. Musiikkibisnes on toki kovaa, ja lupaavia aloittelevia bändejä joutuu lopettamaan jatkuvasti taloudellisten tosiasioiden iskiessä raskaalla nyrkillään. On tietysti pitkälti niin sanottu makuasia, oliko Kodomo-chan lopulta sen kummempi yhtye kuin mikä tahansa muukaan kivuliaan lopettamispäätöksen eteen joutunut, kannatuksen puutteessa kituva tusinabändi. ”Kyllä kansa tietää”, sanotaan, mikä pätee paitsi koko yhteiskunnan hoitamiseen myös markkinatalouteen. Enpä siis aio väittää tietäväni paremmin siitä, kuinka poikkeuksellisen hyvä ja lupaava bändi Minna no kodomo-chan olisi ollut. Itse kukin voi sitä paitsi lompakkoaan rasittamatta – vain vaivaisella puolentoista tunnin aikainvestoinnilla – kuunnella yhtyeen tuotannon läpi ja tehdä omat johtopäätöksensä. Siitä huolimatta ihan pelkästä spekuloinnin ilosta on ilmaan kuitenkin jätettävä seuraavan kysymys: olisiko Kodomo-chanin tarina voinut olla täysin erilainen ympäristössä, jossa bändien tunnettuutta ei ratkaise some-näkyvyys vaan raaka musiikillinen työ –  keikkailu ja demojen levittäminen, maksavan yleisön voittaminen puolelleen musiikin voimin?

Siitä nimittäin ei liene epäilystäkään, että nykypäivänä artistien elämän ja kuoleman käytännössä ratkaisevalla somemenestyksellä ei ole paljoakaan suoranaista tekemistä musiikin kanssa. On myös selvää, ettei Minna no kodomo-chan missäään vaiheessa uraansa ollut erityisen ”someseksikäs”. Ensinnäkin yhtyeen keulahahmot olivat äärimmäisen ujoja ja sisäänpäinkääntyneitä nuoria, joiden taiteen tekemisen perusta oli käytännössä sosiaalisen kanssakäynnin hankaluuden käsittelyssä. Toisekseen ryhmä oli kokoonpanona – tai kylmästi sanottuna tuotteena – outolintu, joka ei oikein istunut kategorioita ja lokerointia rakastavan kulttuurimme ihanteisiin. Vuoden 2019 kunnianhimoista Japanin-kiertuetta ja muutamia yksittäisiä bänditapahtumia lukuun ottamatta Kodomo-chan eli idolilokerossa, jossa artistin ansiot tulevat ensisijaisesti pikavalokuvien ja oheistuotteiden myynnistä. (Ei sillä, etteikö paitamyynti taitaisi olla rokkibändeillekin se kaikkein tuottoisin tulonlähde). Tämä toimintamuoto tarjoaa suosituille artisteille houkuttelevia taloudellisia mahdollisuuksia, mutta Kodomo-chanin kaltainen bändihirvitys oli näissä piireissä kuin norsu koirapuistossa: logistisesti auttamattoman kömpelö ja epäkäytännöllinen. Eikä mainitsematta pidä jättää sitä jo yllä mainittua seikkaa, etteivät Kodomo-chanin jäsenet todellakaan olleet mitään kovin luontaisia idoleita. Toisaalta idolistatus – tai -stigma – saattoi vieraannuttaa perinteistä hevinaista ja -miestä, jonka mieltymyksiin Kodomo-chanin musiikin ja lavameiningin olisi periaatteessa pitänyt sopia kuin kitara kaulaan.

Lyhyesti ja ytimekkäästi voinee sanoa, ettei Kodomo-chanin markkinointi ollut alun alkaenkaan kovin onnistunutta, mikä on tietysti lopulta kenen tahansa artistin kohtalonkysymys, elettiin someaikaa tai ei. Tämä yhdistettynä epäonnisiin sattumuksiin ja kolhuihin uran varrella johti lopulta siihen, ettei bändin toimintaa enää ollut mielekästä jatkaa. Kyseessä on valtava sääli ja tragedia, sillä, sanottakoon se nyt vielä kerran, Minna no kodomo-chan oli kaikin puolin kerrassaan mainio yhtye, joka teki erinomaista ja kiinnostavaa musiikkia ja jolla olisi ollut vielä paljon annettavaa. Muistelemme kaiholla.