MONO Kulttuuritalolla 31.10.2024

Instrumentaalirock-suuruus MONO kiertää tänä vuonna maailmaa 25-vuotisjuhlien merkeissä. Juhlan kunniaksi yhtyeellä on mukanaan pieni kamariorkesteri, joka Suomen-keikalla oli kuusijäseninen, mutta näyttää kiertueohjelman perusteella koostuvan joissain kaupungeissa jopa 12 soittajasta. Lokakuun lopun tihkusateiseen iltaan saattoi siis odottaa massiivisia äänimaisemia, kun sellaisenaankin jylhistä kitaravalleista tunnetun bändin soundia täydensi kahden sellon, kahden viulun, trumpetin ja pasuunan sekstetti.

Viimeksi viitisen vuotta sitten Suomessa vieraillutta yhtyettä ei oltu vielä ehditty täällä unohtaa. Selvästi yli puolet Kulttuuritalon noin 1500 paikasta näytti olevan varattu ja yleisöä oli kiitettävästi paikalla jo lämppärinä toimineen, suomalais-italialaisen viulutaiteilija Elia Lombardinin esityksen aikana. Lämppäri sopikin illan pääesiintyjän musiikkityyliin erinomaisesti, vaikka ensinäkemältä saattoi muuta olettaa. Valojen sammuttua yksin viuluineen lavalle astellut Lombardini sai varmaan monien leuat loksautettua soitollaan. Luuppereiden ja oktaaverin avulla yhdestä ainoasta viulusta kasvoi koko Kulttuuritaloa järisyttävän jousiorkesterin äänimaailma. Perkussiivista ainesta äänimaisemaan tuli paitsi pizzicatoista myös viulun kannen koputtelusta. Elokuvamusiikkimaisten sävellysten dynamiikka vaihteli dramaattisesti ujeltavasta sooloviulusta massiiviseen, sinfoniseen pauhuun, jossa elektronisesti vahvistettujen ”kontrabassolinjojen” taajuudet jylisivät kuin teknobileissä. Vähäeleisesti esiintynyt artisti voitti yleisön puolelleen ja arvatenkin laajensi monen käsitystä siitä, mitä viululla voi lavaelektroniikan taitavasti hallitsemalla saada aikaan.

Puolituntisen väliajan jälkeen jämptisti aikataulussa aloittanut MONO jatkoi luontevasti Lombardinin aloittamaa isojen äänimaisemien kutomista. Vaikka käynnissä olevaa kiertuetta markkinoidaan bändin 25-vuotisjuhlakiertueena, ei kyseessä kuitenkaan ole rakastetuimmat hitit -tyylinen läpileikkaus menneisyyden tuotannosta. Sen sijaan kiertueen settilista koostuu yksinkertaisesti 2024 julkaistun OATH-albumin läpisoitosta ja kahdesta encoresta. Ratkaisu jakanee fanien mielipiteet, mutta osoittaa kiistatta yhtyeen itseluottamuksen ja eteenpäin katsovan asenteen. Jotain tästä kaavoihin kangistumattomuudesta viesti myös se, että kitaristipari Takaakira Goton ja Yodan tavaramerkkimäiset jakkarat oli jätetty lavalta pois ja he esiintyivät seisten. Ainoastaan ilman orkesteria esitetyn encore-biisi Ashes in the Snow'n ajaksi tuotiin jakkarat lavalle ja kitaristit istuutuivat soittamaan kuin muistokuvaksi yhtyeen vanhasta ilmeestä. Jää nähtäväksi, onko perinteiden koettelu vain tämän kiertueen erikoisuus vai viestiikö uusi lava-asetelma tulevaisuudessa odottavista uusista taiteellisista avauksista.

Musiikillisesti OATH ei ole MONOlle mitään uutta tai erikoista, vaan edustaa sitä, mitä yhtye parhaiten osaa ja mistä se on tunnetuin: yksinkertaisia, maalauksellisia, rauhallisesti eteneviä sävellyksiä, isoa ääntä ja mestarillista dynaamista aaltoilua. Settilistan pari ensimmäistä kappaletta olivat miksauksen osalta melko muhjuisia ja kuulijalle ehti jo herätä kysymys kamariorkesterin tarpeellisuudesta kokonaisuudessa. Kun äänentasot lopulta saatiin kuntoon, kuultiin etenkin setin loppupuolella hienoja äänikudelmia, joissa jouset täydensivät MONOn yhtyesoundia nautinnollisesti. Kamariorkesterisovitukset olisivat voineet toki olla rohkeampiakin. Jos bändin taustalle tarvitaan jousimattoa, tyytyy suurin osa bändeistä nykypäivänä yksinkertaisesti taustanauhoihin tai yhden henkilön operoimaan syntetisaattoriin. Lava-asetelma, jossa MONOn jäsenet seisoivat leveän lavan keskellä omiin maailmoihinsa uppoutuneena ja kamariorkesteri oli sijoitettu aivan lavan reunoille miltei näkymättömiin vahvensi vaikutelmaa vain elävästä taustanauhasta. Erityisesti puhaltimille olisi helposti voinut kuvitella ja toivoa solistisempaakin roolia.

Kokonaisuutena 25-vuotiaan MONOn esitys oli rutiininomaisen hyvä mutta ei tajuntaaräjäyttävä. Osasyynä voi olla, että OATH-albumi, jolle kiertueen settilista perustuu, ei yksinkertaisesti edusta yhtyeen kaikkein terävintä kärkeä. Hienoja hetkiä mahtui konserttiin toki paljon ja hurmoksen porteillakin käytiin, mutta konserttisalin penkiltä esitys ei saanut tippumaan. Yhtyeellä on kuitenkin selvästi kokeiluvaihde päällä ja uudet tuulet sieraimissa. Ennen kaikkea konsertti jätti nälkäiseksi seuraavaa kertaa varten.