Seitsenvuotisen, pian lopuillaan olevan uransa aikana Kagerou ehti julkaista neljä kokopitkää albumia, kohtalaisen suuren määrän singlejä ja kaksi DVD:tä. Ensimmäisen kokopitkänsä Kagerou julkaisi vasta oltuaan yhdessä jo neljä vuotta, mutta sen jälkeen levyjä ilmestyi melko tarkalleen vuoden välein joka syksy. Bändi ilmoitti Kurohataksi ristityn neljännen kokopitkänsä julkaisusta keväällä 2006, ja itse odotin sen ilmestyvän vasta elo-syyskuussa, mutta ilokseni levy tulikin markkinoille jo heinäkuussa.
Kun kyseessä on bändi, joka on ollut ykkössuosikkini niin kauan kuin olen j-musiikkia kuunnellut, odotin tätä levyä todella innolla. Olin malttamaton kuulemaan, mitä Kageroulla on meille tarjota; jokainen bändin aikaisemmista levyistä on ollut tietyllä tapaa erilainen, mutta silti noudattanut Kageroun omaa linjaa, luoden tyylin, joka on ominainen vain Kageroulle. Levyn julkaisun aikoihin bändi ei ollut vielä tiedottanut hajoamisestaan, ja uuden levyn julkaisu ei kyllä ainakaan itsessäni herättänyt epäilyjä siitä, että Kagerou voisi syystä tai toisesta ilmoittaa hajoamisestaan vain kahta kuukautta myöhemmin.
Luettuani
tämän haastattelun, uteliaisuuteni nousi entisestään; vaikka monien ystävieni olinkin kuullut sanovan, että Kagerou muistuttaa jossain määrin 80-luvun rockia, en ollut itse huomannut tämän kaltaisia piirteitä heidän musiikissaan. X JAPAN -vaikutteet uudella levyllä kuulostivat vähintäänkin mielenkiintoisilta. Levyä edeltänyt single Tonarimachi no Kanojo herätti itsessäni aluksi ristiriitaisia tuntemuksia, mutta lopulta singlen nimikkokappale nousikin yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani kaikista Kageroun kappaleista, joten odotukset tätä levyä kohtaan olivat melko suuret.
Saatuani levyn vihdoinkin käsiini, ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli levyn kansilehtinen. Olin jo aiempien levyjen perusteella huomannut, että Kageroulla on tapana panostaa levyjensä kansilehtisiin hieman normaalia bändiä enemmän; jokainen kansilehtinen vaikuttaa huolella suunnitellulta, materiaaleineen kaikkineen, eikä Kurohatan kansilehtinen tuottanut pettymystä tässä suhteessa.
Pääasia oli kuitenkin tietysti itse CD, joka ei kansilehtisestä riippuen miksikään muuttuisi. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen tuntemukseni levyä kohtaan olivat ristiriitaset: leyv vaikutti hyvältä, mutta tuntui, ettei siitä oikein tahtonut saada otetta. X JAPAN -vaikutteet ovat varsin selkeästi esillä ainakin neljännessä kappaleessa, Shitsuren Toiu Na no Mujoussa, josta itse en kovinkaan paljoa pitänyt aluksi. Eräs asia joka kuitenkin miellytti jo alusta lähtien oli kappaleiden järjestys levyllä; levyn alkupuolelta löytyvät Tonarimachi no Kanojo ja Shitsuren Toiu Na no Mujou olivat hieman rokimpia, seuraavat kaksi todella tarttuvia ja enemmän Guroushokua muistuttavia, näiden jälkeiset kaksi lähes balladimaisia, melankolisia kappaleita ja loput viisi tuntuivat muuttuvan rankemmiksi ja rankemmiksi koko ajan, kunnes toiseksi viimeinen kappale vaikuttaa lähes kaoottiselta ja sekopäiseltä maanisine nauruineen, jonka jälkeen levyn päättää haikean kaunis, jo aiemmin singlenä julkaistu Kusatta Umi de Oborekaketeiru Boku wo Sukuttekureta Kimi. Levy on siis tasapainoitettu todella hyvin, mutta siitä huolimatta ensimmäisen kerran jälkeen tuntui, että vain pari kappaletta todella jäivät mieleen.
Nyt, kuunneltuani levyä lukemattomat kerrat viimeisten neljän kuukauden aikana, tuntuu kummalliselta, että joskus ajattelin levyllä olevan kappaleita, jotka eivät jäisi mieleen. Myös tuo neljäs kappale on alkanut kuulostaa todella hyvältä korvissani, etenkin vokaalien puolesta, mutta myös musiikillisesti. Levyn avautuminen kesti hetken, mutta sen viimein tapahduttua, ei voinut kuin todeta, että lempibändini on jälleen kerran tehnyt mestariteoksen. Olin oikeassa odottaessani levyn olevan erilainen kuin Guroushoku tai sitä edeltäneet levyt, ja tästä levystä todella jää hieman "X JAPANimpi" fiilis kuin aiemmista julkaisuista. Kagerou on jälleen kerran yhdistänyt edellisten levyjensä hyvät puolet johonkin uuteen ja raikkaaseen, vieläpä erittäin taitavasti.
Kaikista mieleenpainuvimpia kappaleita tältä levyltä on vaikea sanoa, sillä jokainen kappale on omasta mielestäni loistava. Ehkä eniten pidän kuitenkin levyn puolesta välistä, jossa toisiaan seuraavat kappaleet Rakka Suru Yume, Aka no Kyoshoku ja Shizumu Sora. Kappaleet ovat niin hyviä, että joutunen pidentämään tätä arvostelua hieman kirjoittamalla jokaisesta biisistä myös erikseen. Tekisi kyllä mieleni kirjoittaa jokaisesta biisistä erikseen, mutta pitääkseni arvostelun jokseenkin kohtuullisen pituisena, nämä kolme riittänevät.
Rakka Suru Yumessa on kenties mieleenpainuvin rytmitys koko albumilta, ja vaikka itse en normaalisti kiinnitä rumpuihin huomiota keskittyessäni pääosin vokaaleihin ja bassolinjoihin, tässä kappaleessa rummut ovat kuitenkin jopa minun mielestäni todella hyvät ja mieleenpainuvat. Basso ja kitarat on sovitettu näihin rumpuihin loisteliaasti. Ilokseni voin jälleen sanoa, että kazu on käyttänyt bassoaan erillisenä instrumenttina, ei vain kitaran kaverina, luoden Kageroulle tyypillisen, bassovoittoisen tunnelman myös tähän biisiin. Mitä vokaaleihin tulee, ne ovat taattua Daisuke-laatua - toisin sanoen todella hyvät. Daisuke on aina ollut hyvä vokalisti, mutta hän on vuosien varrella parantunut jatkuvasti, ja tällä uudella levyllä vokaalit ovat usein yksi niistä kantavista voimista, ollen sitä laatua, joka jää päähän soimaan ja jonka mukana et voi olla laulamatta.
Aka no Kyoshoku oli ensimmäinen kappale tällä levyllä, joka muodostui todelliseksi suosikikseni, kiinnittäen huomioni jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Biisi on hieman suoraviivaisempi kuin Rakka Suru Yume, eivätkä rummut ole enää aivan yhtä suuressa osassa, mutta tällä kertaa kitarat ja basso ovat lähes tarttuvimmat elementit. Vaikka Aka no Kyoshoku onkin edeltävää kappaletta suoraviivaisempi - tai ehkä juuri sien takia - se on todella mieleenpainuva ja jää soimaan varsin itsepintaisesti ainakin omassa päässäni pitkiksikin ajoiksi. Ensimmäiset asiat, joihin kiinnitin huomiota kyseisessä kappaleessa olivat voimakas basso ja loistavat vokaalit. Daisukella on taito kirjoittaa lyriikoita, jotka eivät ole ainoastaan sanomaltaan hyvät, vaan myös rakenteensa ja sanojensa puolesta kuulostavat todella hyvältä; hän osaa sovittaa lyriikkansa loistavasti niin, että ne toisinaan myötäilevät rytmiä, toisinaan antavat täysin oman rytminsä, monesti tuntuen enemmän erilliseltä instrumentilta kuin varsinaisilta vokaaleilta. Tämä puoli on vahvasti esillä myös muissa Kurohatan kappaleista - mielenkiintoisimpana voinen mainita Seisai to Hangyakun, josta lisää hieman myöhemmin.
Kolmas suosikikseni noussut kappale on siis Shizumu Sora, toinen levyn balladimaisista kappaleista. Kageroulla on aiemmilla levyillään ollut tapana laittaa vain yksi balladi jokaiselle levylle, joten tämän levyn kaksi ja puoli balladia yllättivät ainakin minut. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, sillä Shizumu Sora osoittautui varsin kauniiksi, melankoliseksi kappaleeksi, ja tuo mainitsemani balladinpuolikas Kogarashi,kin on erittäin toimiva. Vaikka Shizumu Soran lyriikoiden aihe, kaipuu menneisyyteen ja lapsuuteen masentavasta nykyisyydestä, saattaan kuulostaa hieman kliseiseltä, eivät lyriikat ainakaan omasta mielestäni ole sitä. Suurin syy tähän lienee se tapa, jolla Daisuke esittää ne; yksi hänen hienoimmista puolistaan vokalistina on se, kuinka hyvin hän osaa eläytyä esittämäänsä musiikkiin, eikä ainoastaan livenä, vaan myös levyillä. Daisuke onkin monesti maininnut kirjoittavansa lyriikoita omasta elämästään ja tuntemuksistaan, joka varmasti on osasyyllinen hänen taitavaan eläytymiseensä. Harva vokalisti kuitenkin osaa eläytyä kappaleisiin yhtä voimakkaasti myös levyllä, minkä vuoksi tämä hieman yksinkertainenkin balladi pian nousi yhdeksi suosikeistani tällä levyllä.
Voisin kertoa monenlaisia asioita monista muistakin kappaleista, mutta totta puhuakseni sanavarastoni ei aivan riitä kuvailemaan kappaleita niiden ansaitsemalla tavalla, ainakaan venyttämättä tätä arvostelua kohtuuttoman paljon. Mainitsin kuitenkin aiemmin levyn kymmenennen kappaleen, Seisai to Hangyakun, joka on lyriikoidensa puolesta mielestäni yksi mielenkiintoisimmista tällä levyllä. Kappale alkaa hitailla, mutta raskailla kitarariffeillä, ja alussa lyriikat kuulostavat ihan normaaleilta. Tämän jälkeen suurin osa lyriikoista alkaa kuulostaa kuitenkin todella toistuvilta, sillä Daisuke käyttää hyväkseen japanin kielen te-muotoa ja latelee te-muotoon taivutettuja adjektiivejä ja verbejä yhden toisensa jälkeen, luoden hyvällä tavalla itseään toistavan tunnelman. Te-muoto siis käytännössä tarkoittaa sitä, että kaikki nuo sanat loppuvat te-tavuun, joten ainakin riimejä riittää - esimerkkinä toiminee rivi "setsunakute, kowakutte, itakutte, yowakutte". Vielä kun tämän yhdistää siihen tyyliin, millä Daisuke nuo sanat laulaa, tuloksena on jälleen yksi äärimmäisen tarttuva kappale. Biisi myös muuttuu nopeammaksi ja rankemmaksi vähä vähältä loppua kohden, korostaen tuntua siitä, että koko levy rankkenee rankkenemistaan loppua kohden.
Kokonaisuutena tämä albumi siis on todella loistava; juuri sitä tasoa, mitä odotinkin Kageroulta. On sääli, että näinkin hyvä bändi hajoaa, mutta ainakin he jättävät meille neljä loistavaa albumia. Niinhän sitä sanotaan, että parempi lopettaa huipulla kuin sieltä pudottuaan.
