Anarkistista sanomaa levittävä KLACK julkaisi äänekkään esikoisalbuminsa elokuussa 2005.
KLACKin esikoisalbumi NO FEELING PHIMOSIS ei jätä kylmäksi. Suoranpuhuvan punkahtavaa soundia edustava levytys satsaa paljon enemmän tunnelmaan, äänekkyyteen ja sanomaan kuin itse musiikin hiomiseen, harmoniasta puhumattakaan. Tällaisen albumin toteuttaminen viimeisen päälle kirkkain studiosoundein saattaisi itsessään taistella sangen irvokkaasti päämääräänsä vastaan, mutta toisaalta, suoraan sanoen KLACK todellakin on varsinaista instrumenttien ja laulajan raastavan äänen sekamelskaa. Muutaman kuuntelun jälkeen siihen kuitenkin saattaa päästä sisään, huomaten soundin levittyvän rosoisen kolkkoa pintaa syvemmälle.
Laulut lauletaan englanniksi, mutta epämääräisen huutamisen sekä japanilaisittain äännetyn kielen seasta on turha pelätä saavansa liiallisia poliittisia viestejä korviinsa. Kaikeksi (epä)onneksi sanoitukset on kuitenkin painettu vihkoseen sekä englanniksi että japaniksi, tyylikkäästi sensuroitua viimeisen kappaleen Irak-aiheista dialogia lukuun ottamatta, jonka uteliaimmat tosin saavat tarkastettua itse levyltä.
Korean kahtiajakamisesta kertovalla puheella alkava neljäs raita 38℃ viittaa Korean tasavaltojen tilanteeseen, joka on yksi yhtyeen suosikkiaiheista, Japanin nykynuorison pahoinvoinnin ja maan historiallisten sotamuistojen ohella. Jalon klassiselta musiikilta kuulostava, lintujen äänillä sävytetty orkesteriversio Intifada 2003 -kappaleesta takaa sekin faneille mieluisan lopun päättyen epäilyttävään paukahteluun. "Laulu" kestää vain puolisentoista minuuttia, kuten muutama muukin väliraita levyllä, muuttuen milteinpä sisäpiirin vitsiksi, jonka ymmärtänevät lähinnä yhtyeen maailmaan paneutuneet. Yhteensä vain kolme raitaa rikkoo kolmen minuutin rajan, mikä yllätyksekseni pitkien japanilaisten laulujen ystävänä ei ollenkaan jää harmittamaan. Tässä tapauksessa pidempi soitto ei luultavastikaan olisi tuonut enää yhtään mitään uutta, päinvastoin, todennäkoisesti vain puuduttanut näihin suhteellisen simppeleiltä kuulostavien sävelmien rauhattomaan hyödyntämiseen.
Tutumpaa, melodisen rockin kaltaista musiikkinautintoa etsivät saattavat nauttia lähinnä lauluista Doesn't Matter sekä Beautiful Days, jotka esittelevät varsin tarttuvia kitaramelodioita jättäen peruskapinallisen, helposti alaa valtaavan laulamisen hieman peremmälle.
Yleisesti ottaen KLACK ei ole bändi, jota ensimmäiseksi suosittelisin. Pientä huumoria sulattavat saattavat kuitenkin nauttia tämän underground-tunnelmaa huokuvan levyn huudattamisesta, samoin kuin bändin ns. kannanotoista, joissa tosin toden totta on takana myös se totuudenjyvänen. Itse terrorisoin ympäristöäni tällä rankalla piristysruiskeella aina kun tarvetta ilmenee.
