Kauan odotettu ja paljon puhuttu Dir en greyn uusi albumi arvostelussa.
Dir en greyn juuri julkaistu kokopitkä albumi The Marrow of a Bone on varmasti yksi tämän vuoden odotetuimmista ja kohutuimmista japanilaisista levytyksistä. Minäkin jo aikoja sitten suurimman Diru-innostukseni ohittaneena odotin suurella mielenkiinnolla, mitä tämä suosittu bändi tällä kertaa saisi aikaan.
Albumi alkaa yllättäen rauhallisella kappaleella Conceived Sorrow, jossa taustalla soi piano ja Kyo laulaa kunnolla viime aikoina tutuksi tulleen karjumisen sijaan. Aloituskappalevalinta tuntuu jokseenkin oudolta, sillä yleensä Dir en greyn tapana on ollut aloittaa albuminsa agressiivisesti. Lisäksi The Marrow of a Bonen seuraavat neljä kappaletta ovat kunnon mättöä, joihin Conceived Sorrow ei ehkä johdattele parhaalla mahdollisella tavalla. Erillisenä biisinä tarkasteltuna se on kuitenkin aika nätti tapaus, tosin Dir en greyn balladivalikoimasta löytyy mielenkiintoisempiakin kappaleita.
Seuraavien neljän kappaleen aikana päästään jo sellaiseen materiaaliin jota tältä levyltä odotinkin. Välillä vähän nu-metalliltakin kuulostavaa metalcorea raskailla kitarariffeillä, voimakkailla rummuilla sekä tietenkin vokalistin ääntelyllä, joka vaihtelee huudosta tavallisen laulun kautta epämääräiseen örinään sekä omituisiin, jopa epäluonnolliselta kuulostaviin ääntelyihin. Kyo ei mielestäni kuulu örisijöiden parhaimmistoon, mutta ainakin hän on kehittynyt huomattavasti Withering to death -albumin ajoista, eikä enää tee mieli peittää korvia tätä musiikkia kuunnellessa.
Yksi alkupuoliskon kappaleista on marraskuinen sinkku Agitated Screams of Maggots, jonka julkaisua singlenä ihemettelen yhä, sillä se on mielestäni tämän levyn heikoin kappale. Myöskään muut kolme kappaletta, Lie Buried With a Vengeance, The Fatal Believer ja Grief, eivät täysin vakuuta, sillä musiikki alkaa turhan nopeasti kuulostamaan tympeän tasapaksulta ja amerikkalaistyyliseltä nykymusiikilta. Viimeisin tuntuu välillä jopa koomiselta Kyon huutaessa "fuck off" niin monta kertaa.
Kuudentena on vuorossa singlenäkin viime kesänä julkaistu keskitempoinen kappale Ryoujoku no ame, joka on edeltäviin biiseihin verrattuna monipuolisempi ja tuo sopivaa vaihtelua raskaalle mätölle. Seuraavat kaksi kappaletta, Disabled Complexes ja Rotting Root, ovat jälleen askel raskaampaan musiikkiin, muttei lähellekään levyn alkupuoliskon tasoa. Molemmat tuntuvat jotenkin liian junnaavilta, ja niiden kertosäkeet jäävät päähän soimaan ikävästi. Yleensä hyppään näiden kappaleiden yli levyä kuunnellessani.
Yhdeksäs kappale Namamekashiki ansoku, tamerai ni hohoemi on albumin ehdoton helmi. Se on kaunis ja rauhallinen balladi, jossa Kyo vaihteeksi laulaa karjumisen sijaan. Kitarat kuulostavat mielenkiintoisilta ja tunnelma on uskomattoman kaunis sydäntäsärkevällä tavalla. Vihdoinkin jotain, joka kuulostaa todella ainutlaatuiselta.
The Pledge on myös melko hidastempoinen, muttei kuitenkaan balladi niinkuin edeltävä kappale. Kyon laulu kuulostaa tässä mielestäni ehkäpä koko albumin parhaimmalta, ja juuri jotain tämänkaltaista olisinkin kaivannut enemmän koko levyltä.
Siinä missä albumin keskiosan kappaleet (välillä 6-10) ovat hidas- tai keskitempoisia ja vähemmän agressiivisia, viimeisten kolmen kappaleen aikana palataan levyn alussa tutuksi tulleeseen raskaaseen mättöön. Repitition of Hatred ja The Deeper Vileness kuulostavat siltä, kuin Dir en grey yrittäisi liikaa olla todella rankka bändi. Kyon ääntely menee välillä naurettavuuksiin asti, eikä musiikissa ole oikein mitään mielenkiintoista. Varsinkin jälkimmäisessä Kyon räppäys kuulostaa rehellisesti sanottuna kamalalta.
Albumin lopettaa sinkkukappale Clever Sleazoid. Singlen julkaisun jälkeen en voinut sietää kappaletta, mutta nykyään huomaan jo nauttivani siitä. Vaikka se on raskas, siinä on tarpeeksi tarttuvuutta, joka saa kuuntelijan todella mukaan fiilikseen. Eli juuri sitä, mikä monista muista levyn raskaimmista kappaleista puuttuu. Clever Sleazoid tuntuu siis aika hyvältä lopetukselta albumille.
Kaiken kaikkiaan The Marrow of a Bone osoittaa jälleen Dir en greyn kehittymisenhalun ja tyylin synkkenemisen jatkuvan edelleen. En pitänyt ollenkaan heidän kahden vuoden takaisesta Withering to death -albumistaan, mutta nyt bändi näyttää kasvaneen ja ottaneen kunnolla omakseen rajun tyylin. Albumilla on muutamia kertakaikkisen upeita hetkiä, kuten Namamekashiki ansoku, tamerai ni hohoemi, mutta muuten musiikki on hieman liian tasapaksua ja tympäännyttävää. Suunta on kuitenkin oikea, ja ehkä seuraava Dir en greyn albumi on vihdoin se todellinen mestariteos.
