Kana - Gloria, Helsinki 1. maaliskuuta 2007

Torstai-iltana 1.3.2007 Kulttuurikeskus Glorian edusta täyttyi ihmisistä, joista pisimpään odottaneet olivat seisseet lumisateessa montakymmentä tuntia nähdäkseen Kanan Euroopankiertueen toiseksi viimeisen konsertin, joka soitettiin talvisessa Helsingissä. Lumisateesta huolimatta paikalla olleiden kasvoilta paistoi ilo ja odotus, ja ovien vihdoin avauduttua, enemmän tai vähemmän märät ihmiset ryntäsivät lavan eteen päästäkseen niin lähelle idoliaan kuin mahdollista.

Kaikkien siirryttyä ovien sisäpuolelle, esiintyminen potkaistiin käyntiin Kanan ehkä tunnetuimmalla kappaleella Hebi Ichigo, joka kuultiin show'n lopussa vielä kertaalleen encorena. Muita kuultuja suosikkeja olivat muunmuassa Chimame, Kuchuu Buranko, momo, sekä Torabuta. Soittolistan kappaleet olivat onnistuneesti valittuja; klassikoiden ohella yleisölle tarjoiltiin myös pitkään kaivattua uutta materiaalia, joka toimi yhtä hyvin livenä kuin vanhempikin, muun muassa suloisen chocolatin muodossa.

Kanan musiikkia on hankala kuvailla, sen muodostaessa eräänlaisen konseptin, joka yleistäen yhdistää kevyttä, yllättäviä elementtejä sisältävää punkrockin omaista musiikkia ja Kanan mielipiteitä jakavaa laulantaa. Mielipiteitä jakavaa siksi, etteivät kaikki siedä laulajattaren välillä kuiskivaa, lapsenomaista laulua yhdistettynä ajoittain miltein korviariipivään kirkunaan. Lisäksi hän ikään kuin laulaa kirjaimellisesti musiikin päälle, sillä välillä laulu menee ronskisti nuotin vierestä. Tämä kuitenkin kuuluu asiaan ja muodostaa Kanan omaperäisen saundin. Konsertissa musiikki henki taianomaista tunnelmaa; se oli lapsenomaisen naiivia, mutta samalla täynnä nuoren naisen uhmaa ja asennetta, yhdistettynä intohimoon kaikkea söpöä kohtaan. Musiikkia voisi leikillään kuvailla vaaleanpunaiseksi söpöilypunkiksi.

Aiemmin Kana ei ole minua henkilökohtaisesti levyillään vakuuttanut, mutta nähdessäni kokonaisuuden lavaesiintymisineen päivineen, nautin siitä, ja huomasin jopa pitäväni kappaleista! Laulajattaren ääni ei juurikaan särähtänyt korvaan, toisin kuin levyllä, ja eteenkin hänen energinen lavaesiintymisensä oli hienoa katseltavaa. Naisen liikkuminen lavalla oli äärimmäisen viihdyttävää, tämän heittäytyessä välillä viattoman keimailevaksi, ja toisinaan taas päättäväisen käskeväksi. Elekielessä saattoi helposti aistia aikaisemman mallikokemuksen.

Välillä yleisökin innostui tanssimaan; söpön Papichanin aikana kaikki seurasivat Kanan käsiliikkeitä. Lähinnä metallipiireissä esiintyvä, yleisesti käytetty etusormen ja pikkurillin muodostama käsimerkki sai keikan aikana aivan uuden merkityksen, ja seuraava hevikonsertti saattaneekin aiheuttaa huvittuneisuutta Kanan keikalla käyneen nähdessä kaninkorvia jokapuolella.

Kanan show oli yllättävän pelkistettyä. Naisen luonnollinen vetovoima riitti pitämään yleisön mielenkiinnon yllä, eikä muita erikoisefektejä tai rekvisiittaa puvunvaihdoksia ja pakollisia pehmoleluja lukuunottamatta tarvittu. Kana otti hyppimisellään ja tanssahtelullaan lavan haltuunsa kokeneen esiintyjän tavoin. Hän tiesi mitä yleisö tahtoi, muttei heittäytynyt teennäisen söpöileväksi, vaan oli sopivan hillitty. Hänen lavapersoonansa yllätti positiivisella tavalla. Näkemissäni haastatteluissa 5-vuotiaan äänellä puhuva vakava ja lapsekas hahmo vaikutti olevan sulkeutunut ja aivan omissa maailmoissaan, eikä siten herättänyt kohdallani erityisempää ihastusta. Mutta lavalla pienikokoinen nainen oli yhtä hymyä ja varma esiintyjä, joka otti hyvin kontaktia yleisöön, jossa huokailtiin alituisesti ihastuksesta.
Vaikka kyseessä oli Kanan kiertueen viimeinen konsertti, ei hän näyttänyt väsymyksen merkkejä lukuunottamatta sitä, ettei hänellä riittänyt voimia kuin yhden encoren esittämiseen, mikä tosin oli kaiken hyppelehtimisen jälkeen aivan ymmärrettävää.

Kanan lava-esiintymistä on mahdoton käsitellä mainitsematta muitakin kuin musiikillisia seikkoja. Neidon puvustus, mitä luultavimmin hänen itsensä tekemä, oli upea. Asut vaihtuivat tiuhaan, ja lavalla näimme kaikkea persikanvärisestä kimonoinspiroidusta kermakakusta ja hyvin lyhyestä pallomekosta encoren hellyyttävään pupupukuun. Naisella oli esiintymisen suhteen myös muutama ässä hihassaan, mukaanlukien pupukirjailtujen alushousujen vilauttelu, mikä aiheutti yleisön keskuudessa odotettua hysteriaa. Vaikka esiintyminen oli Kanan tyylille uskollista, eivät tempaukset kuitenkaan olleet yliampuvia, eikä kokonaisuus ällösöpö, vaan monipuolinen ja ammattitaitoinen.

Taustayhtye toimi hulvattomana kontrastina lapsenomaisesti lavalla ympäriinsä hyppelehtivälle laulajattarelle. Ranskalaiset soittajat olivat tummanpuhuvia miehenköriläitä, pesunkestäviä hevimiehiä pitkine tukkineen. He eivät paljoa irrotelleet, vaan seisoivat soittamassa naamat peruslukemilla, liki liikkumattomina, koko esityksen ajan, vaikka välillä tosin tukkia heilutettiin, ja sooloihinkin intouduttiin. Taidokkaasti he kyllä soittivatkin; eteenkin bassokuviot miellyttivät korvaani. Taustayhtye myös ikään kuin hillitsi kokonaisuutta, joka olisi saattanut olla liian vaaleanpunainen, jos soittajatkin olisivat olleet lolitatyylille uskollisia.

Kana puhui hellyyttävän urheasti välispiikkinsä englanniksi. Vaikkei neidin sanavarasto ollutkaan se kattavin, eikä lausuminen sieltä parhaimmasta päästä, välittyi yleisölle kuitenkin selvästi viesti siitä, että Kana oli hyvin onnellinen saadessaan esiintyä suomalaiselle yleisölle. Olin aiemmin näkemieni haastattelujen perusteella saanut naisesta hiukan diivamaisen mielikuvan, mutta tosiasiassa hän oli hyvin yleisöystävällinen, ja koko esitys oli tunnelmaltaan lämmin.

Laulajattaren musiikin ollessa marginaalista, ei keikallekaan eksynyt kuka tahansa, vaan suurin osa paikalle löytäneistä ihmisistä suhtaui intohimoisesti Kanan tyyliin ja musiikkiin, mikä oli omiaan luomaan tiiviin tunnelman yleisössä. Sinä iltana Gloria ei ollut kuin puolillaan, mutta se ei menoa haitannut; yleisö oli energinen, ja kaikki olivat mukana loppuun asti.

Vaikkei Kanan musiikista pitäisikään, voi kuitenkin hyvällä omalla tunnolla myöntää, että nainen on taitava esiintyjä, joka omaperäisellä tyylillään ottaa helposti yleisönsä haltuun. Kana on mielestäni kokonaisvaltainen kokemus, joka toimii paremmin livenä kuin levyllä. Jälkeenpäin kuunneltuna levytetty materiaali tosin kuulosti paremmalta, kun sitä konsertin myötä oppi tarkastelemaan uudesta näkökulmasta.

Sokerinsuloinen, viehättävä ja omaperäinen ovat osuvia sanoja kuvailemaan Kanaa ja hänen konserttiaan. Kokonaisuudessaan keikkailta oli hyvin onnistunut, enkä luultavasti ollut ainoa, joka lähti keikkapaikalta kotiin väsyneenä, mutta onnellisena, ja yhtä mielenkiintoista kokemusta rikkaampana.

-
Kuvista kiitokset JrockSuomen Maria Vähänikkilälle.