Moi dix Mois - Dixanadu

Mana on yksi Japanin musiikkibisneksen tunnettuja nimiä, ja hänen sooloprojektinsa Moi dix Mois on raskaasta ja vaikeasti ymmärrettävästä soundistaan huolimatta pidetty bändi. Niinpä 28. maaliskuuta julkaistu Dixanadu, yhtyeen kolmas kokopitkä albumi, oli innolla odotettu julkaisu noin puolen vuoden hiljaiselon jälkeen.

Moi dix Mois'n musiikillinen linja ei paljoakaan ole muuttunut edellisistä albumeista, ellei sitten enemmän metallipainotteiseen suuntaan. Paljon on kuitenkin käytetty vanhoja, Moi dix Mois'lle hyvinkin ominaisia elementtejä - ja kun mukaan lisätään vielä muutama uudelleen käytetty tai jo aiemmin julkaistu kappale, tuloksena ei voi olla kovinkaan yllättävä tai uusien asioiden kokeilulla pilattu kokonaisuus. Siitäkin huolimatta Dixanadu on kaiken kaikkiaan kuunneltava albumi, jos ei anna kappaleiden samankaltaisuuden häiritä.

Dispell Bound on loistava valinta aloituskappaleeksi; vaikka onkin Moi dix Mois'lle tyypillisesti varustettu raskailla instrumenteilla, se on omalla tavallaan helposti sisällettävä ja yksinkertainen, kuten introjen yleensä sopiikin olla.
Sitä seuraavassa Angelicassa on kaunis melodia, johon Sethin pehmeä, tosin ajoittain turhan ponneton, ääni sopii loistavasti. Kappale ei itsessään tarjoa mitään uutta, mutta moni pitää sitä yhtenä Dixanadun parhaista; siitä on muutaman kuuntelukerran jälkeen vaikea olla pitämättä. Kolmas raita, Metaphysical, on jälleen luokiteltavissa niihin kappaleisiin, joihin ei liiemmin kiinnitä huomiota. Ei siis varsinaisesti loista ainutlaatuisuudellaan.

Kuin ei myöskään Exclude, joka ei jostain syystä tunnu missään vaiheessa pääsevän kunnolla vauhtiin. Kliimaksi, tässä tapauksessa tarpeeksi voimakas kertosäe, jää puuttumaan ja tekee kappaleesta hieman tasapaksun. Excludea seuraava Last Temptation on hidastempoisempi ja melankolisempi versio Dix Infernal -albumilla julkaistusta Tentationista. Erittäin toimiva, vaikkei vedäkään vertoja alkuperäiselle versiolle.

Immortal Madness on mitäänsanomaton, vain noin puolitoista minuuttia kestävä, itseään toistava "välisoitto", joka tuntuu olevan albumilla lähinnä täyttönä. Neo Pessimist, seitsemäs raita, on rutkasti köyhempi ja pakolla väännetyn kuuloinen variaatio aiemmin julkaistusta Pessimistista. Sitä seuraavassa Xanadusissa on käytetty tavallista enemmän klassisia elementtejä, kuten urkuja, ja se onkin miellyttävän kuuloinen hengähdystauko kovalla hakkaavista rummuista vaihteeksi tingaten. A Lapis Nights Dreamista, vajaa puoliminuuttisesta urkusoolosta, ei jää mieleen mitään muuta kuin "Joko se loppui?". Omasta mielestäni täysin turha lisä tällä albumilla.

Aiemmin singlenä julkaistu Lamentfull Miss on osoitus Moi dix Mois'n metallihtavammasta puolesta, minkä takia se jakoikin mielipiteet suuntaan ja toiseen. Vaikka Sethin vokaaleissa ei olekaan moitittavaa, uskoisin että miehellä olisi potentiaalia parempaankin suoritukseen.

Lilac of Damnation ei kuulosta itseääntoistavalta, vaan on yllättävänkin mielenkiintoa ylläpitävä raita. Siitä huolimatta se ei juurikaan erotu muiden kappaleiden joukosta. Viimeinen raita, Sacred Lake (SE), ei ole sen enempää eikä vähempää kuin lyhyt, instrumentaalinen outro. Hyvä kappale päättämään levy.

Yhteenvetona voisi sanoa: aikaisempaa enemmän metallia, liikaa välisoittoja ja kappaleiden uudelleenkäyttöä, mutta silti siinä on jotakin, joka saa kuuntelijan koukkuuntumaan.