Phantasmagorian keikkaraportti Japanista. Bändi aloitti viimeisen kiertueensa Nagoyan The Bottom Lineltä.
Konserttipäivämme Phantasmagorian parissa alkoi kuuman kosteassa Japanissa Nagoyan vilkkaita katuja kiertelemällä ja hyvää ruokapaikkaa metsästämällä. Olimme jo aikaisemmin aamupäivällä käyneet tarkistamassa Bottom Linen sijaintipaikan ja yllättävän helpostihan se oli löytynyt - oikealle metroasemalle, oikeasta uloskäynnistä ulos, portaat ylös ja keikkapaikka oli heti vasemmalla vieressämme. Olimme nähneet jo muutamia japanilaisia faneja jonottamassa keikalle paikan edessä, vaikka kätevän lippunumerosysteemin ansiosta jonotus ei ollut millään tavalla tähdellistä. Edellämainitun syyn ja sääolosuhteiden takia me kuitenkin päätimme suosiolla odottaa iltaan ja ilman viilenemiseen ennenkuin suuntasimme takaisin The Bottom Linelle.
Olimme paikalla noin pari tuntia ennen ovien avaamista ja saimmekin heti huomata, että ovet olivat yllättäen auki. Arvelin heti, että luultavasti keikkakaman myynti oli jo alkanut ja arvaukseni osuikin oikeaan. Sisällä ei ollut mitenkään tungosta - meidän lisäksemme vain noin viisi ihmistä, joten saimme rauhassa tutkia myyntipöydän antia, joka olikin melkoinen. Mysteeriksi jäi pöydällä oleva laatikko, joka oli täynnä polaroidkuvia bändistä. Hämärän peittoon jäi nimenomaan sen tarkoitus; yrittäessäni tutkia sisällä olevia kuvia, minulle osoitettiin että se oli kiellettyä ja kuvat piti jättää rauhaan. Ilmeisesti jokin uusi japanilainen tapa, joka on mennyt minulta täysin ohi. Myyntipöydän vieressä teimme myös ensimmäisiä uusia tuttavuuksia - amerikkalainen tyttö ja hänen uusi japanilainen kaverinsa, jotka olivat onnellisia huomatessaan myös muita länsimaalaisia faneja.
Tehtyämme ostokset siirryimme takaisin ulos kuumuuteen. Faneja alkoi virrata paikalle pikkuhiljaa, mutta kaikki tapahtui todella hiljaa, salakavalasti ja siististi, että japanilaisten uskomatonta täsmällisyyttä ja rauhallisuutta pystyi vain ihmettelemään. Länsimaalaisina meidän porukka sai tietenkin sitä paljoa huomiota osaksemme ja ihmisten ystävällisyys oli todella vaikuttavaa. Aikaisemmilta keikoilta jäänyt tunne paikallisten fanien vihasta ulkomaalaisia kohtaan meni nopeasti pois, kun uudet ystävämme kiljahtivat onnesta kerrottuani: "Finrando kara kimashita." (= "Tulen Suomesta").
Jonotus ja odottelu sujuivat siis rauhallisesti ja suurin osa faneista oli tyttöjä - monet olivat selkeästi tulleet yksinään fiilistelemään tai vaihtoehtoisesti suuren kaveriporukan kanssa. Yleisön ulkonäkö oli kyllä merkillepantava, sillä vaaleanpunainen lolita ei vastaa ainakaan itselläni mielikuvaa tyypillisestä Phantasmagorian fanista, mutta selkeästikin bändissä on sitä Jotakin, kun tiettyä pukeutumiskoodia ei löytänyt etsimälläkään ja faneja löytyi aina jokaisesta mahdollisesta tyylisuunnasta.
Ovet avattiin, me suuntasimme omaan paikkaamme jonossa ja pääsimmekin pian sisälle. Suhteellisen monella jrock-keikalla on tapana maksaa muutaman euron arvoinen pieni "juomamaksu", josta saa itselleen takaisin drinkkilipukkeen, jonka voi sitten myöhemmin vaihtaa haluamakseen juomaksi. Päällimmäisenä ideana on sama kuin Suomessa perittävässä "narikkamaksussa". Nagoyan Bottom Line oli sisältä melko pieni ja muistutti hyvin paljon tavallista klubia, jonne on raahattu lava ja sen eteen raivattu hieman tyhjää tilaa. Me siirryimme hiljaa oikeaan reunaan - suunnilleen vokalisti Rikun ja kitaristi Junin väliin - ja olimme noin kahdeksannessa rivissä. Kaikki paikallaolijat keskustelivat iloisesti toistensa kanssa, istuivat lattialla odottaen keikkaa ja useimmat vielä meikkasivat tai kiharsivat hiuksiaan kuin viimeistä päivää (...en kommentoi). Minkäänlaista hysteriaa tai innostuneisuutta ei tuntenut ollenkaan koko ilmapiirissä (ei edes kun lavan verhon takana kuuluivat jo jäsenten äänet ja heidän viimeiset varmistuksensa soittimista), mikä tuntui toki hieman hassulta; olinhan minä ainakin tulossa katsomaan yhtä lempibändeistäni.
Seitsemältä paikka pimeni kokonaan ja ihmiset nousivat äkkiä seisomaan. Kovaääninen intro alkoi kuulua kaiuttimista ja lavan verhot aukesivat - paljastaen Phantasmagorian logon ja pelkät soittimet odottamassa jäseniä. Kun bändin sinitukkainen rumpali Matoi astui lavalle, faneihin tuli enemmän eloa ja kaikki nostivat kätensä ylös eteenpäin, eräänlaiseen palvomisasentoon ja ihmiset kiljuivat onnesta. Sama kaava toistui kun kitaristit Iori ja Jun ilmestyivät, mutta meteli koveni entisestään, kun legendaarinen Under Coden johtaja ja loistava basisti, Kisaki, tuli näkyviin. Tätä seurasi vielä vokalisti Riku, joka huusi pari sanaa japaniksi mikrofoniinsa ennenkuin ensimmäinen kappale, Unknow Zero Distance, alkoi. Moshaamisen ja työntämisen määrä yleisössä oli mieletön ja ensijärkytyksestä selvittyäni (kuinka monta kertaa elämässä sitä näkee täysin villiintyneen pinkin japanilaisen lolitan Phantasmagorian keikalla?), ryhdyin mukaan. Kuten tavallista Japanin-keikoilla, olin hieman hukassa furien eli tiettyjen erilaisten käsiliikkeiden tekemisessä, mutta nopeasti ne luonnistuivat kun vähän aikaa katselimme muilta mallia.
Phantasmagoria pisti selvästikin parastaan ja heidän koko käyttämänsä energia esiintymiseen välittyi aina yleisöjoukkoon asti, mikä villinsi kaikkia entistä enemmän. Pinkkipäisen kitaristi Junin flirttailu oli päätähuimaavaa enkä usko, että keneltäkään jäi huomaamatta hänen sormien ja kitaran nuoleskelu, joka toistui jokaisessa kappaleessa monta kertaa. En tiedä johtuiko tunteeni valitsemastani puolesta vai mistä, mutta jotenkin toinen kitaristi Iori ja basisti Kisaki jäivät hieman enemmän varjoon ja käyttäytyivät paljon hillitymmin verrattuna kolmeen muuhun jäseneen. Kaikkein upeimpia hetkiä olivat ne, kun bändi soitti lempibiisejäni kuten aivan uskomattoman upean Mikansei to guiltin sekä Suicide Geminin, jonka tahdissa oli kerrassaan sanoinkuvaamattoman hauska riehua ja tuntea täydellistä yhteenkuuluvuutta muiden kanssa.
Riku lauloi hyvin livenä ja hänen persoonallinen äänensä toi paljon kylmiä väreitä koko ruumiiseeni. Erityistä iloa, mutta myös suunnatonta surua, tunsin kun puolivälissä Phantasmagoria soitti hitaammat kappaleensa. Fairy Times Memory jäi mieleen kauniina esityksenä, jolle yleisö nyyhki, mutta kunnon joukkoitku lähti käyntiin vasta Gensou Kyoku -Eternal Silence-:n aikana. Biisi on kieltämättä yksi kauneimmista teoksista, jotka tiedän ja bändin esittäessä sen suoraan silmieni edessä kyyneleiden pidättäminen oli lopulta mahdottomuus myös minulle. Japanin-keikoillahan hitaiden kappaleiden aikana tapana on seisoa täysin hiljaa ja tekemättä mitään; pelkästään nauttia täysin siemauksin kappaleesta ja sen sanomasta. Tunnelma oli käsinkosketeltava ja sellaista ei vain pysty kuvaamaan, se täytyy kokea itse.
Kappaleet ja varsinkin oikea järjestys ovat mahdottomuus muistaa, mutta mieleen jäivät edellämainittujen lisäksi mm. Actuate Eden, NEVER REBELLION, Camouflage, NEO ARK, Glitter, Material pain sekä Unknow zero distance. Missään vaiheessa viisikko ei menettänyt otettaan yleisöstä ja he eivät selkeästikään luota pelkkään visuaaliseen ulkonäköönsä, vaan heidän huomaa panostaneensa myös täysillä itse musiikkiin, joka onkin kieltämättä se tärkein ominaisuus aina loppupeleissä.
Ensimmäinen encore tuli aivan liian nopeasti, mutta bändi selkeästikin helli yleisöä soittamalla suositun Pixy Falsen, joka on livenä niin täynnä puhdasta voimaa Kisakin aloitusbassosoolosta aina viimeiseen säveleen asti, että jälleen kerran kyseinen hetki pitää vain kokea; sitä ei sanoin voi selittää. Hikari no furu amen jälkeen bändi hävisi uudestaan backstagelle, mutta heitä ei päästetty niinkään helpolla, vaan lukuisten "Encore!"-huutojen jälkeen viisikko astui uudelleen lavalle. Tässä vaiheessa tuli vartinmittainen selitystuokio, jota minun oli hieman vaikea ymmärtää, mutta ainakin jäsenten tarkkaileminen onnistui hyvin, kun ei ollut moshausaika. Jokainen puhui vuorotellen mikrofoniin ja kertoi mietteitään alkavasta kiertueesta. Suupielet siinä kyllä kääntyivät hymyyn itse kullakin, kun toinen kitaristi Iori otti ujosti mikin itselleen, mietti hetken ja sanoi hiljaa: "Konnichiwa." (="Hyvää päivää.") Ei kauaakaan, kun yleisöstä kuului iloinen pieni kimeä tyttöääni: "Kombanwa!" (="Hyvää iltaa!") ja koko sali repesi raikuvaan nauruun.
Lisää huumoria bändi toi kun Kisaki muka itsepäisesti kieltäytyi puhumasta mitään, mutta Rikun 5 minuuttia kestävien suostuttelujen jälkeen, hän viimeinkin suostui. Phantasmagorian eroamishuhut ovat olleet viime aikoina vahvoja ja ajatus on ollut odotettavissa, mutta aina mysteerisenä miehenä, Kisaki ei muuten asiaa kommentoinut kuin sanomalla, että lisää uutisia on luultavasti vielä tulossa.
Bändi soitti viimeiset kappaleensa ja yleisö tiesi keikan lähenevän loppuaan, joten riehumisesta ei ollut tulla loppua - varsinkin kun bändi (mitä ilmeisimmin spontaanisti; välispiikkien kuiskailuista päätellen) pitkitti muutamia biisejä varsin mukavasti. Shinsokyoku -Variant Jihad- kuului viimeisimpien kappaleiden joukkoon ja plektrat, vesipullot sekä rumpukapulat lensivät yleisöön. Itseasiassa yleisöön lensi kirjaimellisesti myös itse Kisaki, joka välttämättä halusi tehdä rokkistaramaisen daivauksen, mikä tietenkin aiheutti joukossa suurta hilpeyttä. Jäsenillä oli selkeästikin vaikeuksia jättää yleisö ja päättää keikka, joten kiitoksia jaeltiin vielä monta minuuttia ennenkuin Kisaki kehotti kaikkia ottamaan toisiaan käsistä kiinni. Bändi meni riviin lavan eteen ja teki samoin. Kaikki nostivat kätensä ylös, ponnistettiin ja hypättiin korkealle yhtä aikaa. Yhteenkuuluvuuden tunne säilyi aina tähän viimeiseen hetkeen asti - sillä ei ollut väliä, vaikka seisoikin ventovieraan ihmisen vieressä ja otti häntä kädestä kiinni - tärkeintä oli kaikkien rakkaus Phantasmagoriaa ja heidän musiikkiaan kohtaan. Viimeiset vilkutukset ja Matoi, Iori, Jun, Kisaki ja Riku katosivat lavan taakse, tällä kertaa pysyvästi. Keikka oli ohi.
Me kipitimme hakemaan tavaramme ja suunnistimme kuumaan Nagoyan yöhön, mielessämme vain ajatus, että näimme ja kuulimme juuri hetki sitten Phantasmagorian. Me olimme siellä oikeasti.
