Asakusa Jinta - Helsingin Juhlaviikot, Helsinki, 18. elokuuta 2007

Asakusa Jintan Juhlaviikkojen esiintymistä oli ehditty odottaa jo useamman kuukauden verran. Olin kuullut mainioita kommentteja heidän tämänvuotisista Amerikan-esiintymisistään, jonka pohjalta oletin Euroopan-kiertueenkin tarjoavan tuttua laatua tältä pitkäikäiseltä ja Japanissa sangen kokeneelta yhtyeeltä.

Tapani mukaan on myyntipöytä tutkittava ennen keikkatilaan siirtymistä ja tällä saralla yllätys oli positiivinen. Olin veikkaillut mukana olevan tänä vuonna julkaistua Sky "Zero" -albumia ja sen lisäksi ehkä muutama satunnainen T-paita. Levyosastolla ennakkoarvioni meni kohdalleen, mutta neljässä eri värissä saatavien T-paitojen lisäksi mukana oli koristeellisia kaula- ja kännykkäkoruja, pieniä kasseja, erilaisia pinssejä, käsipyyhkeitä, tarroja ja jopa nimikirjoituksin varustettuja viuhkoja. Myyjä esitteli auliisti pöydän sisältöä ja valitteli viuhkojen vähyyttä. Hänen kertomansa mukaan ostin viimeisen kappaleen.

Huvilaan sisälle astuessani sieluni koki pienen kolahduksen. Siellä oli, niin järkyttävää kuin se onkin, penkkirivejä, yksi toisensa jälkeen. Dalindéo oli jo esityksensä loppupuolella, huipentumassaan, ja kaikki istuivat. Asakusa Jintaan vähänkään perehtynyt tietää heidän musiikkinsa edustavan katumusiikkia - juuri sitä, johon kaikki kansalaiset voivat yhtyä mukaan laulamaan ja tanssimaan omasta ulkomuodosta, yhteiskunnallisesta asemasta ja sen sellaisista välittämättä. Suomessa tätä kaunista ajatusta kuitenkin "juhlittaisiin" penkiltä katsoen.

Lava oli jo somisteltu roikkuvin japanilaistyylisin kuvituksin. Odotettavana oli puolen tunnin väliaika, jolloin yhtyeen jäsenet ilmaantuivat lavalle laittamaan instrumenttejaan, Osho mukaan lukien. Hänen pystybassonsa oli suorastaan henkeäsalpaava näky - kullan ja hopean sävyissä kimmeltävä instrumenttikaunokainen muistutti kirjaimellisesti kuin basson kehyksiä.

Lavalle saavuttuaan yhtye aloitti rumpuinstrumentaalilla, johon yhtyi pian kitara ja basso. Tämän jälkeen teltassa raikasikin Sky "Zero":n kauniit nimikkosoundit. Varsinainen iloittelu alkoi Ride & Bendistä eli Norusorusta. Suosituksi nousseessa nopeatahtisessa kappaleessa on kuultavissa vahvasti yhtyeen rockabilly-vaikutteet ja kieltämättä laulu oli hyvä valinta keikan alkuun.

Ovelasti hymyillyt Osho yritti nostaa kättään ylös ja innostaa ihmisiä huutaen "Helsinki! Rock! Helsinki! Rock!" useaan otteeseen sopivissa laulun kohdissa. Pieni joukko nuoria siirtyikin siististi lavan vasemmalle puolelle puoliksi piiloon tanssimaan. Huusin kannustavasti ja lähestulkoon pyörin tuolillani. Itse olin erehtynyt keskialueen paikalle, enkä tohtinut ottaa riskiä jonkun ärsyttämisestä peittämällä näkymän lavalle Asakusa Jintan tahtiin joraavalla takamuksellani. Onneksi hieman villimmän oloinen, hiuksensa mohikaanimaisesti pystyyn laittanut tuubisti B.Ken pelasti päivän saapumalla mikin eteen ja suorastaan komentamalla ihmiset ylös ja tanssimaan! Aluksi teimme todella hassun oloista tanssia, jossa kosketimme olkapäitämme tiettyyn tahtiin toistaen samalla yksinkertaista sanaa. Suurin osa ihmisistä liittyi mukaan sangen varovaisesti, kunnes harjoittelun jälkeen varsinainen laulu alkoi ja pian kaikki tuntuivat hymyilevän ja tanssivan jo vapaammin - pienet liikkeet toimivat upeasti jäänsärkijänä.

Selkeää englantia kovalla äänellään puhunut B.Ken myös huudatti meitä sanomaan kerta toisensa jälkeen "Konbanwa!". Toinen usein yleisöä puhutellut jäsen oli kaksikaulaista kitaraa soittanut Shinya, joka antoi hiustensa hulmuta keikan aikana, sitoen ne vasta encoren ajaksi. Hän äänsi myös hienosti, mutta puhui hiljaisemmin ja pidemmin lausein, mikä sai yleisön usein turvautumaan pelkkään innokkaaseen "Yeah!"-tyyliseen huutoon, oli esitetty kysymys sitten mikä tahansa. Kerran B.Ken keskeytti Shinyan yleisökommunikoinnin nostamalla vielä kerran kädet ylös ja huudattamalla iloisesti konbanwaa, johon hän sai bändikaveriltaan pikaisen vastauksen "Shut up!". Asakusa Jinta ei koskaan varsinaisesti esitellyt jäseniään, mutta heistä huokui yllättävän paljon selkeää lavapersoonallisuutta. B.Ken toi lavalle pariin otteeseen vaikuttavan kokoisen lipun, jota kantaen hän kulki lavan läpi, saaden ihmiset hurraamaan. Myös Shinya toi mukaan kapinallisuutta räväyttäen kitarallaan vakuuttavia rock-soundeja. Rankempaan menoon kuului ainakin Crow's Dance (Karasu no Dance), Tokyo Eastend Rockers sekä uuden levyn suosikkini, hienosti livenä toiminut Viva! Boom Boom, jonka aikana pääsi toden teolla huutamaan laulun sanoja!

Mainittakoon vielä yhtyeen lavan vasemmalle puolelle sijoittuneet naisjäsenet; harmonikkaa sekä koskettimia soitti Hiro, joka hymyili usein oikein leveästi ja muisti kehua Helsinkiä kauniiksi. Shortsipituisiin housuihin ja korkeaan, Asianica-tekstillä somistettuun hattuun pukeutunut Mikachinto puolestaan herätti osakseen suurta ihastusta, sillä hänen herttaiseksi kuvailtava puheäänensä muistutti pikkulapsen korkeaa ja heiveröistä ääntä. Tätä ominaisuutta yhtye käytti hyödyksi antamalla hänen laulaa oikein varovaisesti yhden säkeen verran, sekä esitellä koskettava balladi paperista lukien. Keikan aikana mikrofoni irtosi hänen saksofonistaan, jota hän sitten iloisesti osoitteli yleisölle, kunnes henkilökuntaan kuuluva mies ilmaantui lavalle ja sai asian korjattua. Trumpetisti Seaser ja rumpali Gome jäivät keikan aikana kieltämättä hieman taka-alalle.

Myös itse johtohahmo Osho tyytyi raskaasta kielimuurista johtuen seuraamaan toisten jäsenten kommunikointia kauempaa ja koskettaen yleisöä ainoastaan toistuvin Suomi- ja Helsinki-maininnoin. Kaikeksi onneksi hän sai lavalla itsetietoisen tyylikkäästi elehtiessään osakseen erittäin selkeitä suosionosoituksia ja tuntui itsekin aidosti yllättyvän esiintymisensä hienosta vastaanotosta. Tällaisilla hetkillä musiikin kansoja yhdistävä rajattomuus tuntuu äärettömän tärkeältä.

Keikan loppupuolella kuulimme toisen hitaamman kappaleen, mikä toi mieleeni kuvailun Oshon äänestä ja eleistä, siitä että hän on aivan kuin 20-30-luvun musiikkitähti. Lauluäänestä olin ollut samaa mieltä jo aiemmin, mutta nyt viimeinkin allekirjoitan loputkin tuosta väitteestä: Oshon polvistuessa ojentamaan kättään yleisöön, laulaen romanttista kappaletta tyylikkäissä vaatteissa... esiintyminen toi esiin harvinaisen puhdasta ja samalla luonnollisen oloista eleganssia, jota ei voi muuta kuin kadehtia ja ihailla. Toivoen, ettei paluu kylmälle 2000-luvulle olisi liian rankka. Hetkeä myöhemmin Shinya kuitenkin kertoi keikan olevan lopuillaan ja että yhtye soittaisi enää vain yhden kappaleen. Tämä sai yleisön huutamaan vastalauseita ja kerjäämään kymmentä lisälaulua. Jäsenet näyttivät tyytyväisiltä vastauksiin, mutta eniten Shinyaa nauratti lähellä eturiviä olleen äänekkään nuoren miehen selitys siitä, että backstage olisi suljettu.

Yhtyeen lähdettyä lavalta yleisö vaati encorea huutaen, taputtaen ja hyppimällä tasajalkaa Huvilan lautalattiaa vasten, mistä tulikin yllättävän kova ääni. Meluamista jatkui kunnes jäsenet ilmaantuivat jälleen esiin, tarttuen instrumentteihinsa.

Oshoa ei millään voi kuvailla passiiviseksi soittajaksi; edes isokokoinen pystybasso ei tunnu rajoittavan hänen jatkuvaa liikehdintäänsä. Hän tuntui myös jatkuvasti tarkkailevan yleisöä uteliaalla katsellaan, pelkän omaan suoritukseensa keskittymisen sijasta. Oshon tunnettuihin bravuureihin kuuluukin bassonsa päälle nouseminen, jossa hän jatkaa soittoaan, eivätkä suomalaiset jääneet ilman tätä näytöstä. Mies taiteili aikansa instrumenttinsa päällä, yleisön riemastuessa yhä vain enemmän, kunnes lopulta hyppäsi alas ja nosti upean basson komeasti yllensä ilmaan. Ennen katoamistaan Osho houkutteli yleisön vielä hyppäämään yhtä aikaa hänen kanssaan, laskien englanniksi kolmesta alaspäin. Mikrofoni irtosi tässä kohdassa, mutta eipä sitä enää tarvittukaan.

Yhtye palasi lavalle vielä viimeisen kerran, jolloin kaikki jäsenet ottivat toisiaan kädestä ja kumarsivat yhdessä. Kello oli vasta kymmenen, esiintymisen alettua puoli yhdeksältä, minkä johdosta en meinannut uskoa konsertin olevan oikeasti loppu. Olin elätellyt toivoa vähintään lähemmäs kahdesta tunnista, minkä täyttymiseen olisi mahtunut vielä ainakin muutama kappale. Jano yhtyeen näkemisestä uudelleen on lievästi sanottuna valtava.

-

Kiitokset Juhlaviikoille avuliaasta yhteistyöstä ja Marianna Laitiselle keikkakuvista.