Arvostelussa bändin ensimmäinen singlelohkaisu The Marrow of a Bone -albumin jälkeen.
Fanien odotukset olivat varsin korkealla Dir en greyn uusinta sinkkua, Dozing Greeniä, kohtaan. Jopa ne, jotka eivät liiemmin bändin uudesta albumista pitäneet, jaksoivat odottaa jonkinlaista yllätystä. Itse ainakin odotin Dozing Greeniä kuin kuuta nousevaa - ehkä alitajuntaisesti haluten kuulla mahdollisia viittauksia jonkin uuden tyylin kokeiluun, tältä bändiltä kun oli 10-vuotisen uransa aikana totuttu kuulemaan milloin minkäkin musiikkigenren elementtejä.
Ensimmäisellä kuuntelukerralla Dozing Green tuotti melkeinpä pettymyksen. Se kuulosti Ryoujoku no Amen hidastempoisemmalta versiolta, ei sen kummemmalta. Jatkoin kuitenkin kuuntelua, ja pikkuhiljaa kappaleesta alkoi hahmottua paljonkin omaa. Myös monipuolinen laulu - karjumista, kirkumista, puhdasta laulamista ja hyvinkin korkeita vokaaleja - nostaa jälleen kerran Kyon arvostusta silmissäni. Onko olemassa ääntä, johon tämä mies ei pysty? Kappale alkoi jokaisen kuuntelukerran jälkeen kuulostaa paremmalta, ja nyt se on jo kivunnut yhtyeen tuotannon kärkipäähän.
Dozing Green jatkaa siis raskasta linjaa, kuten useat kappaleet The Marrow of a Bone -albumilla, kuitenkin albumin kappaleista hyvin erottuen. Raskaat kitarariffit kuulostavat varmasti alussa varsin mitäänsanomattomilta ja jo monta kertaa kuulluilta, mutta muutama kuuntelukerta lisää ja niissä huomaa jotakin, joka natsaa täydellisesti rumpujen, basson ja vokaalien kanssa ja sopii vain Dozing Greeniin. Näin jälkikäteen ajatellen, onko nimikkoraidassa mitään huonoa? Se kuulostaa juuri siltä, kuin 10 vuotta erilaisia tyylejä kokeilleen yhtyeen kuulukin kuulostaa: hiotulta. Dozing Greeniin tiivistyvät Dir en greyn parhaat puolet - eri asia tietysti on, jos joku ei pidä bändin tuotannon raskaammasta puolesta, jota tämä kappale ehdottomasti edustaa menemättä kuitenkaan liioiteltujen mättö-kappaleiden joukkoon.
Singlen toinen raita on uusi versio Macabrella julkaistusta Hydrasta. Itse en ole koskaan erityisemmin välittänyt sen studioversiosta, livetaltioinneista enemmänkin. Eikä siis uusikaan versio, Hydra -666-, tunnu kovinkaan kummoiselta taidonnäytteeltä, vaikka useiden fanien keskuudessa kehuttu onkin. Se kuulostaa jokseenkin pakolla väännetyltä, siltä kuin Hydraa olisi väkisin sovellettu Dir en greyn uuden soundin mukaiseksi käyttäen uusimmalla albumilla kuultuja metallin elementtejä. En myöskään kykene kuulemaan sen ja alkuperäisen version välillä paljoakaan yhteistä.
Kolmantena raitana on Agitated Screams of Maggotsin liveversio. Alussa kuullaan vajaa puolentoista minuutin ajan Kyon hypnoottista a cappellaa, joka sitten sujuvasti vaihtuu ASoMin alun kitaroihin. Vaikka a cappellan ei välttämättä luulisi sopivan näinkin rankkaan kappaleeseen, niin tässä se kuulostaa erittäin hyvältä.
Huonompiakin liveversioita Agitated Screams of Maggotsista on kuultu, ja tässä Kyon ääni pysyy mukavasti raiteillaan sen kummemmin heittelehtimättä.
Singlen miinuspuolena voisi mainita sen, ettei nimikkokappale itsessään juurikaan yllätä, niin hyvä kuin se onkin. Plussaa taas on se, ettei Dozing Greenistä ole ollenkaan vaikea pitää - jokaisella kuuntelukerralla siitä tuntuu löytyvän jotakin uutta. Myöskään kaksi muuta raitaa eivät ole siitä huonoimmasta päästä, mikä on tietysti omiaan tekemään kokonaisuudesta entistä paremman.
