Moi dix Mois - Tavastia, Helsinki 11. lokakuuta 2007

Ennakkoon Moi dix Mois'n konsertti hiukan arvelutti. Allekirjoittanut kun ei takavuosien Mana-fanituksensa jälkeen ole jaksanut innostua miehen uuden yhtyeen musiikista, ja ennakkokuuntelussa levyt eivät täysin kolahtaneet. Ongelmaksi muodostui omaan korvaan töksähtävät, musiikkiin verrattuna hiljaiset oopperamaiset vokaalit, vaikkakin soitanto silti edusti piristävää, rankempaa poljentoa jrockin saralla. Valtaosa kappaleista kuulosti vain yksinkertaisesti liian samanlaisilta.
Mielenkiinnolla odotin kuinka musiikista välittyvä teatraalisuus tulisi toimimaan lavalla; tulisiko esitys olemaan kovin visuaalinen ja lähentelemään jopa huvittavaa dramatiikkaa, soitannon jäädessä taka-alalle?

Moi dix Mois'n musiikki yhdistelee monenlaisia elementtejä, mikä tekee yhteen musiikista melko ainutlaatuista. Se on samalla harmonista sekä rankkaa, ja soundeissa elektroniset elementit toimivat rinta rinnan klassisten osuuksien kanssa. Sanoitukset puolestaan käsittelevät synkkiä asioita, minkä saattaa aistia jo musiikissa sekä sitä soittavissa muusikoissa tyylillisesti. Monien mielestä Moi dix Mois on luonnollinen jatkumo Manan edesmenneelle Malice Mizer -yhtyeelle, etenkin ottaen huomioon yhtyeen uran loppupään julkaisut. Kuitenkin siinä missä Malice Mizer tunnettiin kauneudestaan ja yhdistetään viktoriaanisiin ja värikkäisiin asuihin sekä hiukan kevyempään musiikkiin, luottaa Moi dix Mois selkeästi synkempään gootti-imagoon sekä raskaampaan ja pahaenteilevämpään musiikkiin. Molempia yhtyeitä yhdistää kuitenkin teatraalisuus, joka johtunee yhdistävästä keulahahmosta.

Tavastialla huomasi yhtyeen omaavan Suomessa suuren fanikannan; konserttisali oli lähes täyteen ahdettu. Malttamattomat fanit taputtivat, hihkuvat ja tunkivat niin eteen kuin suinkin pääsivät jo tuntia ennen illan aktia. Yleisö oli yllättävän monipuolista. Ennakkoarvailuista poiketen Tavastia ei ollut täynnä pelkkiä lolitoja, jotka olivat vain tulleet paikalle palvomaan tyyli-ikoniaan, vaan yhtyeen musiikilla näytti oikeastikin olevan vannoutuneita faneja. Sekalaisessa seurakunnassa löytyi kermakakkumekkojen ja tyllihameiden lisäksi dramaattisiin asusteisiin sonnustautuneita gootteja ja suureksi yllätykseksi myös 'normaalin' näköisiä hevifaneja. Vaikka japanilainen musiikki maassamme on maineeltaan "tyttöjen juttu", oli vastakkaisen sukupuolen edustus tänä iltana yllättävän vahva.

Jo show'n avaus oli lupaus tulevasta; yhtye ilmestyy lavalle vaikuttavasti Manan oman Moi-même-Moitié -merkin valkoisssa asuissa, eikä Tavastian yleisöstä luultavasti koskaan ole lähtenyt yhtä paljon ääntä. Manan saapuessa lavalle kiljunta oli miltein rikkoa yhden jos toisenkin tärykalvot, ja ainakin itselleni tuli mieleen että korvatulpat olisivat olleet loistoidea jo ennen kuin soitanto edes oli alkanut.

Yhtye oli lavalla vastoin odotuksia ilmeikäs ja elävä. Vaikka musiikki oli totista ja melko paatoksellista, ja vaikka esiintymisen päämääränä olikin olla vaikuttava, onnistui yhtyeen silti kommunikoida vilkkaasti yleisön kanssa. Jo ensimmäinen välispiikki sai yleisön ekstaasiin Sethin udellessa Helsingin tunnelmia selvällä suomen kielellä.

Visuaalisesti bändi oli upea ja sen lookki loppuun asti mietitty. Yllättävää oli, että Moi dix Mois toimi lavalla melko koruttomasti luottaen pukuihinsa ja yhtyeen jäsenten luonnolliseen vetovoimaan. Rekvisiittana lavalla toimivat nimittäin pelkästään valot ja taustalakana.

Yhtyeen esiintyminen oli soittoa alusta loppuun ilman sen kummempia erikoisnumeroita. Yhtye aloitti energisesti; ensimmäinen puoli tuntia oli melkoista paahtoa ja yleisön hypetystä. Tottumattoman korvaan yhtyeen nopeimmat rallit kuulostivat levyllä ajoittain melko kakofonisilta mutta toimivat erittäin hyvin livenä. Nopeat osuudet saivat adrenaliinin nousemaan ja niissä etenkin rumpali erottui edukseen. Yleisesti ottaen koko yhtye soitti erittäin hyvin ja keikan aikana kuultiin muutamia hienoja sooloja.

Hauskoina yksityiskohtina lavalla toimi Manan kitaran välkkyvä risti. Kappaleelle Dispel Bound bändi oli puolestaan keksinyt omat, hiukan huvittuneisuutta herättäneet koreografiansa, jotka olivat vaikuttavan näköisiä koko Tavastian tehdessä käsimerkkejä antaumuksella. Välillä tunnelma meni niin synkisteleväksi että käväistiin komiikan puolella, mikä tosin ei aiheuttanut myötähäpeää vaan veti pikemminkin suut hymyyn. Yhtye uskoi selvästi asiaansa, eikä sallinut kuuntelijan epäillä itseään.

Sethin ääni oli livenä yllättävän miellyttävä ja raikas. Levyllä korvia rasittaneesta 'turhasta ulinasta' ei ollut tietoakaan miehen laulaessa kovaa ja komeasti. Myös kitaristi K:n avustus lauluosuuksissa oli piristävää; oli mukavaa etteivät alarekisteriin kuuluvat tummemmat tunnelmaa luovat osuudet tulleet esimerkiksi taustanauhalta.
Myös musiikillisesti Moi dix Mois yllätti positiivisesti; levyltä kuunnellessa kappaleet sekottuivat helposti toisiinsa yhdeksi synkäksi puuroksi, mutta livenä niistä löytyi yllättäviä koukkuja ja toimivia riffejä. Myös allekirjoittaneen kaltaiselle kuuntelijalle, joka on kaukana vannoutuneesta fanista ja tunnisti vain muutaman biisiä sieltä täältä, keikka oli erittäin viihdyttävä ja kappaleet tempaisivat mukaansa vaikkei niitä ennestään tuntenutkaan. Lavalla bändi todella todisti ammattimaisuutensa; soundit olivat erittäin hyviä ja puhtaita, ja tekniikka meni muutenkin nappiin.

Suurin yllättäjä oli varmasti illan odotetuin tähti, Mana itse. Kaiken nähdyn, luetun ja kuullun perusteella odotettavissa olisi diivailua ja ilmassa oli odotusta siitä, että kitaristi seisoisi lavan keskellä näyttäen tylsistyneeltä, antaen muiden nauttia läsnäolostaan ja kauneudestaan. Näin ei onneksi kuitenkaan ollut, sillä yhtye toimi hienosti yhtenä kokonaisuutena. Etenkin laulaja Sethin energinen olemus ja selvä itsensä likoon laittaminen lavalla vaikutti. Vokalistihan mielletään perinteisesti yhtyeen keulahahmoksi, ja näin ajatus Manan rinnalla toimivasta hahmosta joka ei suostu jäämään tämän varjoon voikin vaikuttaa oudolta. Lavalla ei kuitenkaan tapahtunut mitään valtakamppailuun edes viittaavaa, vaan kokoonpano mahtui hyvin esiintymään rinta rinnan ja jokaisella oli oma paikkansa.

Seth ja kitaristi-laulaja K toimivat selvästi tunnelmanluojina, kuten myös yllättäen Mana, joka kommunikoi elekielellään ja katseillaan, vaikkei puhumista harrastanutkaan. Rumpali Hayato antoi myös itsestään sympaattisen kuvan, kun taas ujohkolta vaikuttava basisti Sugiya viihtyi enemmän taka-alalla. Kuitenkin todiste siitä, että yhtyeessä kaikki olivat tasa-arvoisia, siitä huolimatta että kyseessä on tyyli-ikoni Manan sooloprojekti, oli vaikuttavaa. Kaikesta huolimatta oli vain luonnollista ja odotettavaa, että Mana sai osakseen kovaäänisimmät suosionosoitukset ja poistui viimeisenä lavalta.

Jälleen on yleisön aktiivisuutta kiiteltävä; ihmiset jaksoivat heilua mukana täysin rinnoin alusta loppuun, mikä tuskin jäi yhtyeeltäkään huomaamatta. Yleisön reaktioiden perusteella kappalesetti sisälsi melkeinpä kaikki suurimmat suosikit. Vaikka kiertueen päämääränä olikin esitellä uusimman Dixanadun antia, kuultiin vanhempaa materiaalia ainkin Forbiddenin, Perishin sekä Night Breedin muodossa. Uudelta levyltä mieleenpainuvimmat kappaleet olivat astetta hitaampi mahtipontinen tunnelmannostattaja Last Temptation ja keikan loppupuolella kuultu Neo Pessimiste, jonka Seth lauloi megafonin kautta, sekä toisen encoren aloittanut menevä Deux Ex Machina. Muita uudelta levyltä kuultuja kappaleita olivat muun muassa Angelica, Metaphysical, Xanadu sekä Lamentful Miss.

Moi Dix Mois'n kaltaiselta yhtyeeltä saattaisi odottaa melko viileää asennetta yleisöään kohtaan, mutta luulo osoittautui täysin vääräksi; miehet vaikuttivat todella arvostavan fanejansa ja suhtautuivat heihin lämmöllä. Bändi osoitti todella myös omaavansa lavakarismaa. Esitys piti kuulijan otteessaan eikä tylsiä hetkiä koettu.

Myönnettäköön, että Moi dix Mois on tuote. Mutta erittäin toimiva sellainen. Jokainen yksityiskohta oli loppuun asti mietitty; yhtyeen jäsenten liikkeet tapahtuivat sekunnin tarkkuudella soitannon ja taustanauhojen kanssa. Tämän lisäksi konsertti kesti tasan puolitoista tuntia, ei sen yli eikä alle. Vaan mitä muuta voisikaan odottaa Manalta? Kokonaisuudessaan esitys oli toimiva paketti, joka tarjosi viihdykettä koko rahan edestä. Tällaisen jälkeen moni jäi varmasti odottamaan että Moi Dix Mois palaisi pian Suomeen. Toivokaamme parasta.

-

Kuvista kiitos Midi:Nettelle.