SID on vuonna 2003 perustettu neljän miehen ylläpitämä, mukavan letkeää musiikkia soittava bändi, jossa Mao vaikuttaa vokaaleissa, Aki bassossa, Shinji kitarassa, ja yuya rummuissa. Tarkkailun kohteeksi joutuu tällä kertaa kokoonpanon ensimmäinen, vuonna 2004 ilmestynyt kokopitkä albumi Renai.
Raita yksi, Ajisai, on erittäin SIDmainen. Pidin jo heti alussa kappaleen tunnelmasta ja Maon pehmeän silkkisestä äänestä. Ajisai on omalla tavallaan herkkä ja ehkä hieman surullinenkin, mutta toisaalta pirteä ja hauska. Kertosäkeessä Maon ääni kuulostaa jumalaisen kauniilta, ja saa minut tajuamaan, miksi kyseinen bändi kuuluu TOP-listani kärkeen. Kappaleen ainoa miinus on kitarasoolo, joka on mielestäni turha lisä kappaleeseen. Se ei sovi Ajisain tyyliin, ja laulu voisi olla vieläkin parempi ilman sitä.
Seuraava kappale, Rinjin, on samaan aikaan sekä melko rankka että letkeä. Maon karjaisut eivät tosin istu bändille, ja sain huokaista helpotuksesta, kun karjuntaa ei loppulevyllä kuulunut. Rinjiniä seuraa kaunis Watashi wa Ame. Kyseinen kappale on parhaita maailmassa, ja se kruunaa Renain. Melodia on tarttuva ja Maon hysteerinen ääni tekee vaikutuksen. Ajisain sijasta Watashi wa Amen kitarasoolo kuulostaa mahtavalta, enkä usko koskaan kyllästyväni tähän kappaleeseen.
Raidat neljä ja viisi, Bacharu Bansankai sekä Ao, ovat mukavia, jokaiseen mielentilaan sopivia lauluja. Ao tosin säväyttää ehkä hieman enemmän kuin jokseenkin tavallinen Bacharu Bansankai. Aon alussa Mao laulaa yksin, ilman taustamusiikkia. Se kuulostaa mahtavalta ja sai minut pysähtymään hetkeksi. Kitaran, basson sekä rumpujen tullessa mukaan kappaleeseen, lähtee käyntiin mainio melodia, joka Watashi wa Amen tavoin tempaisee mukaansa ja saa rytmijalan hakkaamaan rytmiä lattiaa vasten.
Seuraavat laulut, Doujoubi no Onna sekä Hitsuyoaku ovat toistensa vastakohtia. Doujoubi no Onna on letkeyden multihuipentuma, ja siinä on mukana vähän iskelmääkin. Hitsuyoaku sen sijaan on SID-asteikolla rankemmasta päästä. Kappaleita yhdistää vain Maon äänen seesteisyys; se pääsee molemmissa lauluissa oikeuksiinsa. Välillä jäin ihmettelemään, kuinka kyseinen herra saa äänestään niin hienon kuuloisen.
Akagami Shaffou sekä Mousou Nikki, raidat kahdeksan ja seitsemän omaavat albumin hauskimpien kappaleiden tittelin. Jo Akagami Shaffoun alkurummutusten alkaessa tiesin kappaleen olevan enemmän tai vähemmän hauska. Mousou Nikkissä tunnelma on vähän James Bondmainen, kitarat tuovat väistämättä mieleeni jonkin agenttileffan musiikin.
Kyseisiä kappaleita seuraa O Wakare no Uta, joka on vähintäänkin huoleton. Kitarat antavat laululle mukavan Välimeren tunnelman. Kappale on iloinen ja huoleton, ja se kuvastaa täydellisesti SIDin myöhempääkin tuotantoa. O Wakare no Utasta huokuu myös tietynlainen epätoivoisuus, joka välittyy kuulijalle Maon äänen sekä melodian välityksellä. Kyseinen laulu on siis hieman ristiriitainen; onko mahdollista, että huolettomuus ja epätoivo voivat kulkea käsikädessä? On, ainakin raita numero kymmenen kohdalla.
Renain päätösraidan kunniakasta titteliä pitelee hauskalla tavalla pelottava Kara no Binsen, Sore e no Tegami. Jo heti ensimmäisellä kuuntelukerralla mieleeni nousi synkkä ja myrskyinen yö ja huteran näköisen kukkulan laella nököttävä linna. Meininki on siis enemmän tai vähemmän halloweenin kaltainen. Erityisesti pidän kyseisen laulun rytmistä sekä taustalla soivasta syntikkamelodiasta. Ne sopivat yhteen kuin nakutettu. Kara no Binsen, Sore e no Tegami eroaa kenties juuri niin sanotun pelottavuutensa takia SIDin muusta tuotannosta, sillä herrojen tuotanto on mielestäni muuttunut iloisemmaksi ja määrätietoisemmaksi uudempaan päin. Silti albumin yhdestoista kappale nousi yhdeksi lemppareistani.
Loppujen lopuksi Renai osoittautui todella hyväksi ja toimivaksi albumiksi, vaikka osittain huomasikin sen olevan ensimmäinen kokopitkä levy. Kappaleet olivat kuitenkin itsevarmasti tehtyjä ja ne saavat minut pitämään bändistä vieläkin enemmän.
Parhaimmiksi kappaleiksi nimeäisin Watashi wa Amen, Aon sekä Kara no Binsen, Sore e no Tegamin. Ne olivat kaikki meneviä ja letkeitä, siis juuri sellaista musiikkia, joka nostaa mielialaani. Huonoja raitoja levyllä ei ollutkaan, ja ainoana miinuksena albumilla oli kakkosraita Rinjinin karjaisut. Renai on siis kuuntelemisen arvoinen levy, joka koukuttaa täysin.
