Keikkaraportti Utsunomiyan pikkukaupungissa järjestetystä bomb flies -tapahtumasta.
Lähdin viime vuoden elokuussa Japaniin ensimmäistä kertaa, ja matkustusporukkamme ensimmäinen konsertti oli bomb flies -tapahtuma Shizuokassa. Tapahtuma oli aivan loistava, joten päätimme lähteä vielä Utsunomiyaan lähes saman kokoonpanon toiseen bomb flies -tapahtumaan.
Lähdimme keskipäivän aikoihin Tokiosta Shinkansen-junalla kohti Sendaita. Junamatka kesti hieman alle tunnin, ja jäimme pois Utsunomiyan JR-asemalla. Asemalta kysyimme neuvoa löytääksemme HEAVEN'S ROCKiin, ja lyhyen bussimatkan jälkeen löysimme etsimämme. Suomen oloista poiketen paikalle oli kerääntynyt vain muutama fani, ja otettuamme muutama kuvaa keikkapaikasta lähdimme tutkimaan meille vieraan kaupungin alueita.
Kulutimme aikaamme purikuria ottaen ja kävimme myös läheisessä ostoskeskuksessa, jonka sivuovilla törmäsimme myös meth.:n jäseniin. Puolta tuntia ennen ovien avautumista menimme takaisin keikkapaikalle, ja pian henkilökunta alkoikin huutaa lippunumeroita, joiden mukaan mentäisiin sisälle. Tiesimme olevamme viimeisten joukossa, koska olimme ostaneet lippumme vain paria viikkoa aikaisemmin, mutta osasimme myös odottaa, ettei se merkitsisi paljoakaan.
Päästyämme sisään ihmettelimme keikkapaikan kokoa. Paikka oli puolillaan, ja siellä oli noin 60 ihmistä. Japanilaiset fanit olivat tapansa mukaan levittäytyneet ympäri ämpäri keikkasalia, ja keikkakulttuurin mukaisesti vain kaksi ensimmäistä riviä olivat täyttyneinä ns. kunnon faneista. Kävelimme tottumuksesta kolmanteen riviin keskelle ja odottelimme rupatellen puolisen tuntia keikan alkamista.
MaveRick
Emme tienneet bändien esiintymisjärjestystä, joten yllätyimme suhteellisen paljon esiripun pudotessa ja MaveRickin jäsenten seisoessa lavalla. Bändin laulaja, pienikokoinen Kray, oli edelliskerran pelottavasta, punasilmäisestä ulkomuodostaan eroten melko leppoisen näköinen säihkyvän sinisissä piilolinsseissään.
Olin kiintynyt MaveRickiin suunnattomasti edellisen bomb flies -tapahtuman aikana, ja olin erittäin innoissani bändin alkaessa soittaa. Näin pitkän ajan jälkeen settilistan järjestystä on mahdotonta muistaa, mutta vannomme ystäväni kanssa heidän soittaneen kappaleet want to be connected, RD in hope ja Fujiyuu toiu koto, kimi wo wasurenai koto. RD in hopen furit (käsiliikkeet) osasimme jo ulkoa ja nauroimme tehdessämme niitä, sillä edelleenkin ne muistuttavat mielestäni enemmän aerobic-liikkeitä kuin fureja. Fujiyuu toiu koto, kimi wo wasurenai koto taas on fyysisesti rankka kappale, jonka aikana moshataan ja hypitään salin toisesta päästä toiseen kuin jossakin piirileikissä.
MaveRick oli jälleen aivan mahtava, Krayn mystinen ääni on livenä vielä parempi kuin levyillä ja olimme keikan jälkeen aivan läkähtyneitä, vaikka kyseessä oli vasta ensimmäinen bändi.
THE.LAST
En ollut ennen Japanin-reissua kuullutkaan THE.LASTistä, ja olimme nähneet myös heidät aikaisemmassa tapahtumassa. Verhon laskeutuessa tiesin mitä odottaa ja näinkin tutut jäsenet lavalla; valkoisiin pukeutuneen rumpalin Taroun, punkmaisen ja erittäin hoikan sekä hieman synkännäköisen sessiobasisti Jinin, kaljupäisen ja erittäin meikatun kitaristi Koujin sekä suloisen vaaleaverikkölaulaja Yuin, jolla oli päässään silinterihattu ja olallaan pehmolelu.
Edelliseltä kerralta poiketen kitaristi Kouji näytti synkältä eikä ilveillyt soittonsa aikana, mutta laulaja Yui oli tapansa mukaan hilpeä kuin aurinko, ja heilutti meille kolmelle innoissaan nähdessään meidät yleisössä (olimme melko tuttavallisissa väleissä hänen kanssaan juteltuamme hänelle Shizuokassa.) THE.LASTin musiikki on melko kevyttä ja hilpeää, joten saimme levätä ja vain nautimme olostamme tehden fureja pirteiden kappaleiden parissa. Erityisesti mainittakoon viimeisen kappaleen Looserin olleen setin paras, sillä sen hauskat, mutta yksinkertaiset furit ja uskomattoman iloinen tunnelma sai varmasti kaikki ihmiset hymyilemään.
THE.LASTin osuuden loputtua Yui heitti sormissaan olevia pikkuponnareita yleisöön ja suuntasi kaksi minua ja ystävääni kohti, joista molemmat osuivat meitä kasvoihin ja huonon koordinaatiokykyni vuoksi en saanut omaa ponnariani kiinni.
Settilista: (saatu karmikilta)
01. FLAME
02. CHAIN
03. Slow World
04. Looser
meth.
Verhon taas laskeutuessa aikaisemmasta "pommikärpäset" -tapahtumasta tutut meth.in jäsenet tallustelivat lavalle hieman tylsistyneen näköisinä ja eturiveissä oli hämminkiä fanien vaihtaessa paikkaa. Oli tapahtunut väärinkäsitys ja väärän bändin fanit olivat eturivissä odottamassa.
Muistaakseni ensimmäinen kappale oli hidas, vielä siihen aikaan julkaisemattomalta singleltä; rakuyou tai BELIEVER. Vaikka laulaja Shikin ääni onkin upea, kävi kappale hieman tylsäksi, sillä meth. toimii livenä parhaiten rankkojen kappaleiden aikana. Muistan heidän soittaneen aoku hatenai sekain; akai ame, kuroi soran ja erittäin rankan the Mass.:n. the Mass. on täynnä sekopäistä moshausta, huutamista ja nyrkin heittämistä ilmaan. meth. oli mielestäni myös aivan loistava, ja settilistan siirtyessä yhä rankempiin kappaleisiin parani heidän osionsa entisestään.
Ainoa huono puoli keikassa oli alun hieman tylsemmät hitaat kappaleet ja bändin tylsistyneet ilmeet ja nollassa oleva lavakarisma niiden aikana. Tämä pelastettiin kuitenkin bändin herätessä eloon rankempien kappaleiden aikana, jokaisen riehuessa omalla tavallaan Shikin mylviessä ja laulaessa vuorotellen vakuuttavasti.
WED+DAY
Viime vuonna netissä kiersi huhu, että An Cafen Bou olisi siirtynyt WED+DAY:hin (tunnettu myös nimellä wednesday). Ymmärrän sekaannuksen, sillä bändin kitaristin ja basistin rynnätessä lavalle näytti pinkkivalkoiseen, pörröiseen pupupukuun sonnustautunut vaaleahiuksinen kitaristi erittäin paljon Boulta.
Olimme nähneet myös WED+DAY:n aikaisemmin bomb fliesissa, joten tiesimme mitä odottaa, mutta joillakin ympärillämme olevien ihmisten naamoilla oli hieman pöllämystynyt ilme, joten heille oli luvassa aikamoinen kokemus. Siniseen hieman narripukua muistuttavaan pukuun sonnustautunut basisti ja söpö blondi kitaristi aloittivat kaksistaan lavalla omituisen robottitanssin ja paraparan väliltä olevan tanssiesityksen oudon konemaisen musiikin tahtiin. Sitten kitaristi ja basisti esittivät kiikaroivansa ohitsemme ja osoittelivat päidemme yli ja kuulimme kiljuntaa salin takaosasta ja tiesimme syyn siihen: rumpali/DJ Popo oli kiivennyt takaosan baariluukusta ulos ja roikkui siellä uhkaavan näköisenä pukeutuneena jonkinlaiseen leijonaa muistuttavaan eläinasuun. Popo hyppäsi ihmisten ylitse ja juoksi lavalle siirtyen rumpujen luo takaosaan.
Viimein lavalle saapui bändin laulaja, joka oli sonnustautunut tummaan ja liehuvaan mekkoon, ja päässään hänellä oli vinossa oleva kruunu kahden sivulle sojottavan ponnarin välissä. Bändi alkoi soittaa ja teimme fureja mukana kuin vanhat tekijät. Wednesdayn musiikki on... Hyvin omituista ja koostuu laulajan kimeästä ja omituisesta äänestä sekä peruskitarariffeistä ajoittaisten elektronisten taustaäänien kera.
Bändin live-esitykset ovatkin tärkein osa, sillä ne koostuvat mitä oudoimmista käsiliikkeistä ja muista tapahtumista. Jouduimme esimerkiksi tekemään laulajalle "tien" salin keskelle. Tämä hyppäsi lavalta joukkoomme ja pyöri ruhtinaallisesti ja jotkut paikallaolijat joutuivat nostamaan hänet takaisin lavalle laulajan kuninkaallisesti maatessa heidän käsivarsillaan. Jouduimme myös tekemään "aaltoja"; Popon hylättyä lavalla olevat rumpunsa (rummun soittoa kuului silti) hän ohjeisti meitä menemään ensin kyykkyyn ja juosten puolelta toiselle meidän piti nousta nopeasti ylös ja sitten kyykistyä takaisin aina Popon osuttua kohdalle. Hypimme myös suurella joukolle salin etuosaan, takaisin, oikealle ja vasemmalle laulajan ohjeistuksen mukaan.
Vaikka en Wednesdayn musiikista välitä ollenkaan, oli heidän keikkansa erittäin huvittava ja interaktiivinen ja sai minut ja ystäväni nauramaan kerta toisensa jälkeen.
Scar.
Olimme nähneet Scar.:n jo kaksi kertaa eri tapahtumissa, ja Ill Ninon Te Amo..I hate you kappaleen alkaessa tiesimme kyseessä olevan Scar., sillä kyseessä oli bändin "lavallesaapumiskappale", jonka tahtiin taputettiin. Ensimmäisessä tapahtumassa olimme enimmäkseen tyrskineet Scar.:lle, sillä laulajan erittäin nasaalinen ääni vaatii todellista totuttautumista.
Olimme naureskelleet näkevämme bändin kolmesti, mutta kahden kerran jälkeen olinkin huomannut kiintyneeni Scar.:iin ja heidän musiikkiinsa, ja osasin lähes kaikki heidän erittäin monimutkaisista fureistaan ulkoa.
Taputettuamme tovin kappaleen tahtiin bändin rumpali saapui lavalle muiden seuratessa perässä. Tummiin sonnustautunut Scar. ei edusta visual keitä ja näyttää perusrockbändiltä.
Kolmen Scar.:n keikan muistikuvat mielessäni en muista keikasta paljoakaan. Laulaja Yuu-ya on erittäin vakuuttava esiintyjä ja hänen lavakarismansa on vangitseva. Livenä hänen lauluäänensä ei myös ole läheskään niin nasaali kuin levyllä, ja huomasin nauttivani keikasta suunnattomasti tehden fureja ulkomuistista. Kappaleiden osalta voin mainita vain kaksi: muillakin keikoilla soitetut Blind ja Line shooter soitettiin myös ilokseni Utsunomiyassa.
bis
bis oli myös ensimmäisessä bomb fliesissa, jossa olimme, mutta emme olleet nähneet heitä, sillä poistuimme silloin salista bändin esityksen ajaksi. Valitettavasti myös tälläkin kertaa bis ei voinut meitä vähempää kiinnostaa ja poistuimme salista hengittämään raitista ilmaa keikkapaikan ulkopuolelle.
Sel'm
Kaksi bändiä oli enää jäljellä, ja kaiken järjen mukaisesti oletimme myös aikaisemmassa bomb fliesissa soittaneen Sel'min olevan seuraavana, joten palasimme bisin jälkeen saliin aikaisemmille paikoillemme. Olin koko päivän odottanut Sel'miä, sillä vaikka pidin kovasti myös meth.:stä, MaveRickista ja THE.LASTistä, on Sel'm oikeastaan lempibändini.
Pienen odottelun jälkeen alkoi bändin oma introkappale disturbance soida, ja kyyneleet nousivat silmiini jälleen kerran taputtaessani intromusiikin tahtiin. Jäsenet tulivat yksi kerrallaan lavalle, ja konsertti alkoi vuonna 2006 julkaistulla kappaleella Tsuioku. Tsuioku on sangen hidas kappale, mutta sen tunnelma on erittäin voimakas ja se on yksi Sel'min hienoimmista kappaleista, jos päätetään Toran upeiden ääniosuuksien perusteella.
Tsuiokun jälkeen jatkettiin Spiral worldillä, jota ei ollut vielä julkaistu silloin, mutta olin kuullut kappaleen aikaisemmalla keikalla. Sel'mille ominaista tyyliä edustava nopeahko kappale on upea levyllä, mutta loistava livenä alkusekunneista loppuun.
Basisti Takuma ja kitaristi Tsubaki hoitivat taustaörinät Toran keskittyessä puhtaaseen lauluun ja MANJ':n hakatessa rumpuja suurella raivolla ja pillastunut ilme naamallaan. Toran ääni, uskomaton energia ja seksikäs lavakarisma ovat vertaansa vailla, ja kappaleen hieman rauhallisempi kertosäkeistö toi kyyneleet silmiini jälleen kerran.
Kolmantena kappaleena oli minulle erittäin tuttu Secret Number, joka on myös Sel'miä parhaimmillaan. Jotenkin silti tuntui siltä, että kappaleen aikana bändin energiataso hieman laski, mutta kaikki korjaantui upealla Nuudolla. Kappaleessa saikin riehua ja moshata ja pehmeissä osuuksissa lauloin täyttä kurkkua mukana.
Bändi venytti kappaletta huuto-osuuksilla, ja ennen kuin ehdin edes huomata, laulajaTora piti kiinni katosta ja oli kiivennyt aidalle eteemme. Sitten hän täysin sekopäisellä katseella tökkäsi mikrofonin eteeni (tunnistaen minut edelliseltä keikalta) ja käski minun laulaa ja huutaa mukana. Tein työtä käskettyä ja laulaja siirtyi tyytyväisen näköisenä ahdistelemaan muita yleisössä olijoita.
Viimeisenä kappaleena soitettiin Megalomania, jossa saa myös riehua, hyppiä ja tanssia koko vartalon voimalla, kuten myös teimme. Toran muuttuessa välillä viettelevästä hullun näköiseksi ei tätä voinut olla tuijottamatta, vaikka muillekin jäsenille tarvitsee tosiaan antaa kunnioitusta heidän lavakarismastaan. Tsubaki on sangen rauhallinen ja mystinen lähes koko silmän peittävien piilolinssiensä kanssa, Takuma vilkuilee yleisöön kokoajan nikkaillen silmää ja soittaa useasti sormillaan, ja MANJ' on yksi pelottavimmista esiintyjistä, jonka olen nähnyt, hyvällä tavalla. Hän näyttää aivan hullulta hakatessaan rumpuja ja huutaessaan kappaleiden mukana tuijottaen yleisöä valkoisten piilolinssien kera. Sel'm oli jälleen kerran uskomattomin ja mielestäni illan paras.
Settilista:
intro disturbance
1. Tsuioku
2. Spiral World
3. Secret Number
4. Nuudo
5. Megalomania
RENTRER EN SOI
Sel'min jälkeen porukastamme kaksi ryntäsi ulos tuulettumaan rankan keikan jälkeen ja vaihdoimme kuulumisia THE.LASTin laulajan ja sessiobasistin kanssa yläkerran myyntipöytien luona, kunnes tunsimme lattian tärisevän allamme, ja kiirehdimme takaisin saliin katsomaan illan viimeistä esiintyjää, RENTRER EN SOIta.
Törmäsin matkallani Sel'min rumpaliin ja en edes ehtinyt pyytämään anteeksi, sillä minulla oli niin suuri kiire takaisin saliin. Ystäväni kanssa meillä ei ollut ollenkaan mahdollisuuksia päästä toisen ystävämme luo toiseen riviin, sillä jäljelle jääneet katsojat olivat kaikki siirtyneet viimeisen esiintyjän ajaksi erittäin tiiviiksi rivistöiksi, joita yllätykseksemme oli vaivaiset neljä ja puoli. Siirryimme ystävämme kanssa viidenteen riviin, mikä ei menoa haitannut.
Olimme nähneet RENTRER EN SOIn myös aikaisemmin eräässä tapahtumassa, mutta silloin bändi ei minua oikein vakuuttanut äänentoiston ollessa erittäin huono. RENTRER EN SOI oli kuitenkin loistava pienessä ja tunnelmallisessa salissa, ja ihmiset ympärillämme moshasivat niin lujaa kuin niskoista lähti.
Näin myös salin takaosaan kerääntyneen joukon illan bändien jäseniä, mutta nyt oli silmää vain RENTRER EN SOIlle. Illan biiseistä muistelisin heidän soittaneen kappaleet AMONGST FOOLISH ENEMIESin, Last Wordin uuden version sekä I hate myself and want to...:n uuden version. AMONGST FOOLISH ENEMIES oli koko päivän rankin kappale, sillä ikävä kyllä kappaleen aikana lähestulkoon pelkästään moshattiin eri tavoilla. Ajattelin, että niskani kuolisivat, mutta sain lepäilyaikaa kauniin Last Wordin aikana ja I hate myself and want to...:n uusi versio oli niin kaunis ja voimakas. Kappaleen koko tunnelma on aluksi vihainen, mutta sitten biisi muuttuu hieman epätoivoisemman kuuloiseksi Satsukin päästäessä myös puhtaan äänensä oikeuksiinsa.
Olin erittäin onnellinen RENTRER EN SOIn olleen kyseisessä tapahtumassa, viime kerrasta jäi nimittäin hieman paha maku, mutta nyt he olivat loistavia ja settilista oli myös mitä loistavin. Keikan jälkeen Satsuki ja rumpali Mika heittivät pyyhkeensä yleisöön ja poistuivat lavalle taputusten saattelemana ja huomasin ilokseni toisessa rivissä olleen ystäväni saaneen kiinni Mikan pyyhkeen. Olin erittäin iloinen hänen puolestaan, sillä kyseessä on yksi suurimmista RENTRER EN SOI -faneista joita tiedän.
Onnellisena kävelimme ulos keikkasalista ja istuskelimme keikkapaikan ulkopuolella hehkuttaen keikkaa toisillemme ja vaihtaessamme muutaman sanan THE.LASTin kanssa; itse vaihdoin muutaman sanasen Sel'min kanssa, ja yhdessä kiittimme WED+DAYtä hienosta ja hauskasta keikasta.
RENTRER EN SOIn jäsenten poistuessa keikkapaikalta ripeästi pakettiautoonsa huusimme heille kiitoksemme ja juoksimme viimeiseen linja-autoon, joka vei meidät juna-asemalle, josta ehdimme viimeisellä Shinkansen-junalla takaisin Tokioon. Viimeinen keikkani Japanissa osoittautui yhdeksi hienoimmista, ja suosittelisin näkemiäni bändejä jokaiselle (valitettavasti Scar. on nykyisin hajonnut, ja WED+DAY tauolla menetettyään basistinsa ja rumpali/DJ:nsä Popon.)
