Keikkaraportti kolmannelta ayabien Suomen-vierailulta, jolla bändi ilmoitti olevansa iloinen palatessaan taas "kotiin".
Kampin aukio täyttyi odottavista faneista jo tunteja ennen kuin uutta jonotusnumerokäytäntöä oli tarkoitus kokeilla. Jokaisen kasvoilta näkyi innostusta, ja osalta myös pientä epävarmuutta numeroinnin suhteen. Mutta yhdestä asiasta ei ollut epäilystäkään - jokainen tahtoi nähdä ayabien, ja vaikka he olivat jo käyneet Suomessa kaksi kertaa aikaisemmin, keikka oli lähestulkoon loppuunmyyty. Se, jos mikä, kertoi suomalaisfanien innokkuudesta bändiä kohtaan.
Numerolappujen jako meni odotettua nopeammin ja saatoimme hyvin mielin alkaa järjestää jonoa Tavastian eteen. Se kesti aikansa, mutta ainakaan minun korviini ei kantautunut sen suurempia valituksia. Pientä epävarmuutta tosin oli, koska monikaan ei kuullut mitä JaMEn staff huuteli, mutta muuten kaikki meni oikein mutkattomasti. Kun jono oli saatu kiertelemään ympäri korttelia, saattoi jokainen alkaa enemmän tai vähemmän rauhallisena odotella keikan alkua.
Sisään päästyäni saatoin rauhallisesti mennä istumaan sohville ja katsomaan, kuinka innostunut fanikansa pakkaantui sisään ovien eteen odottamaan saliin pääsyä. Syystä tai toisesta salin ovet kuitenkin pysyivät kauan kiinni, mutta kun ne viimein aukaistiin, oli rynnäkkö valmis. Pitäähän sitä nyt jossain saada juosta, kerran jonon rynnäkkö oli estetty... Sali täyttyi puolilleen nopeasti ja kaikki näytti menevän mallikkaasti, kunnes joku päätti olla fiksu ja hyppiä esteiden yli parvelle, joka oli ollut tarkoitus pitää kiinni. Tästä Tavastian porukka ei pitänyt lainkaan, mutta he päättivät viimein pitää parven auki, koska yleisöä oli jo sen verran paljon sisällä.
Lopulta viimeisetkin oli saatu sisään, ja hetkelliset ayabie-huudot raikuivat jo voimakkaasti. Ja kun valot himmenivät, huuto nousi kiljumiseen ja yleisö alkoi hyppiä musiikin tahdissa. Ensimmäisenä lavalle asteli upean näköinen Kenzo, joka vilkutti yleisölle hymyillen ja siirtyi rumpusettinsä taakse. Hänen jälkeensä lavalle hyppeli iloinen Intetsu ja hiukan vakavampi Takehito. Heidän vielä vilkutellessaan yleisölle Yumehito ryntäsi lavalle ja tervehti hänkin iloisesti fanejaan. Viimeisenä saapui Aoi aina yhtä leveästi hymyillen. Keikka oli valmis alkamaan.
Keikan aloitti iloinen Tsukuyomi. Aoin ääni kantautui yleisöön yhtä hyvin kuin aina ennenkin, ja hänen iloinen, jopa onnellinen olemuksensa ei jättänyt ketään kylmäksi. Biisi itsessään oli minulle tuntematon, en uutta ayabieta ole kuunnellut, mutta hyvin otin sen livenä vastaan.
Seuraavana vuorossa oli vieläkin iloisempi Cubic [L/R] ock. Aoi huudatti yleisöä ja yleisö vastasi kaikella innostuksellaan takaisin. Melodia oli tarttuva ja juuri täydellinen biisi keikoille. Jos joku vielä oli hiukan vakavammalla päällä, tämä biisi viimein toi sen odotetun hymyn huulille.
Izayoi Kaze sai vuoronsa kolmantena biisinä. Täytyy myöntää, että tämä biisi jätti minut hiukan kylmäksi musiikillisessa merkityksessä, mutta bändin esiintyminen sekä Aoin hauska pomppiminen korvasivat sen.
Uuden levyn tuotannolla jatkettiin seuraavassakin biisissä, joka oli Kirisame. Aoin furit saivat jälleen yleisön innostumaan ja hauskaa näytti riittävän itse kullekin.
Oli pienen mc:n vuoro, jossa Aoi kertoi leveä hymy huulillaan, kuinka ihanaa oli olla taas Suomessa. Se sai yleisössä aikaan valtaisan huutokuoron ja koko bändin kasvoille levisi leveääkin leveämpi hymy. Sitten oli aika jatkaa aerobicia.
Sendan wa futaba yori kanbashin sävelet olivat hyvin tutut, ja viime keikan jäljiltä furitkin olivat erittäin hyvin muistissa. Tämä biisi sai minut hymyilemään ja muistelemaan viimekertaista Suomen keikkaa leveä hymy huulillani.
Seuraavaksi tuli jälleen uuden mini-albumin biisi last note. Sen melodia oli koukuttava ja hauskaa kuunneltavaa, vaikkakin voisin kuvitella, että sanoitukset eivät välttämättä sitä ole.
Ja jälleen tuli pienen mc:n vuoro. Aoi koitti kertoa yleisölle jotain, mutta kun yleisö vain kiljui, totesi Aoi hiukan nauraen "Te ette nyt ymmärtäneet." ja nauroi lämpimästi päälle. Kielimuurista huolimatta yleisön hymy kertoi kaiken tarvittavan: jokainen oli onnellinen päästessään näkemään tämän keikan. Ja uskon vahvasti, että myös bändi oli onnellinen päästessään jälleen soittamaan Suomessa.
Jatkettiin uuden mini-albumin rauhallisella biisillä Hoshigaoka. Biisi oli todella kaunis myös livenä, ja kun näki koko yleisön kädet ilmassa, heilumassa hiljalleen musiikin tahtiin, kasvoille kohosi kaiho hymy. Se oli kaunista. Myös seuraava biisi Yuukyuu no ame, soshite... jatkoi samaa rauhallista linjaa. Aoin ääni kuulosti uskomattoman hyvältä tässä biisissä, ja herkkä kitara toi hienoa lisää biisiin. Kuten kolme edellistäkin biisiä, myös Yubisaki piti saman hieman rauhallisemman tahdin yllä. Tämä biisi ei sinänsä ole koskaan ollut mikään suosikeistani, mutta livenä se kuulosti hyvältä.
Kolmannessa mc:ssä bändi esitteli itsensä. Jokainen sanoi jotain pientä, ja vaikka japania ei suurin osa yleisöstä osannutkaan, ei se ollut se kaikkein tärkein asia. Tärkeintä oli kuulla, kun bändi kiitti yleisöä, kertoi haluavansa tulla takaisin Suomeen ja se, mikä ainakin minussa herätti erittäin suurta lämpöä sydämeen: Aoi sanoi iloisesti: "Tadaima!" Eli suomeksi: "Olen kotona!" Oli ihanaa huomata, että bändillä oli kahdesta edellisestä kerrasta jäänyt näinkin hyvä kuva Suomesta. Ja se, jos mikä, oli kunnioittavaa.
Sitten olikin luvassa Ari to Kakuzatou ja sellaiset furit, joita suomalaisen aivoilla - tai ainakin minun - oli hiukan liian vaikea oppia nopeasti. Biisi oli aivan ihanan pirteä, ja Aoin aurinkoinen hymyily vain vahvensi sitä. Yleisön huudatus onnistui erittäin hyvin jälleen, mutta fureja ei kovinkaan moni osannut matkia, mutta me olemmekin suomalaisia. Ehkä Japanissa asia on toisin, tiedä häntä.
Pirteä Masquerade sai vuoronsa, ja nämä furit olivat ainakin minulle jo entuudestaan tutut, joten niiden tekeminen ei tuottanut niin kovaa tuskaa kuin edellisen biisin kohdalla kävi. Ja koko bändillä näytti olevan erityisen hauskaa, kun he soittivat tätä biisiä, joka on aina yhtä mukavaa katseltavaa.
Hiukan rankemmalle linjalle siirryttiin Hoozukin tahdeissa. Itse henkilökohtaisesti en pidä siitä, kun Aoi laulaa joissain kohdissa biisiä korkealta, mutta keikalla se ei jostain syystä häirinnyt juuri lainkaan.
Sanbyoun kanssa jatkettiin rankempaa linjaa. Tämän biisin kohdalla toivoin todella, että olisin seisonut jossain muualla kuin penkin päällä, koska siinä oli hiukan vaikea koittaa heilua niin paljon, mitä keho tahtoi heilua. Mutta hyvin noillakin eväillä pärjättiin.
Jälleen päästiin mc:n pariin, ja jos tässä vaiheessa joku ei tajunnut, että bändi todella tahtoi kommunikoida yleisön kanssa, niin piti olla liian kiintynyt Aoin lanneliikkeisiin. Bändistä huomasi, että he todella halusivat kertoa yleisölleen tyytyväisyytensä keikasta, mutta valitettavasti kielimuuri on usein tiellä. Mutta... Siksihän meillä on musiikki!
Oli herkän Hinatan vuoro. Biisi soi kauniisti ja Aoin ääni ja eleet kuvittivat tuskaista tarinaa. Ne sointuivat oikein hyvin lyriikkojen kanssa, jotka kertovat siitä, kuinka toinen tahtoo vain nähdä toisen hymyilevän. Siinä tämä biisi ainakin onnistui minun kohdallani. Sitten musiikillisesti siirryttiin pirteämpiin merkkeihin, kun TheMe alkoi soimaan ja sen päättelemänä onnellisen näköinen bändi siirtyi hetkeksi pois lavalta.
Kauaa ei bändiä tarvinnut yleisön huutaa encoreen, kun he jo pirteästi astelivat takaisin lavalle kännykät ja kamerat mukanaan. Jokainen otti kuvia yleisöstä ja naureskeli iloisesti, kunnes encore saatiin käyntiin biisillä, jota en valitettavasti tiedä. Settilistassa lukee "X or LUNA SEA", mutta kun en näiden bändien tuotantoa tunne, niin en osaa kertoa mikä tämä biisi oli. Hyvältä se kuulosti joka tapauksessa.
Sen jälkeen päästiin tutumpaan tuotantoon, Brownyyn. Iloisen nopea rytmi, hymyilevä Aoi ja aerobicista käyvät furit riittivät tuomaan pienen hien pintaan jopa parvella. Tämä biisi on aina yhtä mukavaa kuunneltavaa, etenkin livenä.
Shine jatkoi samalla tahdilla ja yhtä mukavilla fureilla, jotka heti muistin viime vuoden keikalta. Shine on ehdottomasti yksi lempibiisini ayabieltä, etenkin livenä. On niin ihanaa katseltavaa, kun Aoi heiluu innoissaan tehden fureja ja koko bändi kääntyilee mukana.
Päästiin viimeisen mc:n pariin, jossa bändi kiitti yleisöä ja kertoi tahtovansa tulla vielä takaisin Suomeen. Selkeästi Suomi oli tehnyt heihin sen verran suuren vaikutuksen, että he tahtoivat täällä esiintyä, ja mikäs sen parempaa faneille.
Menoa jatkettiin uuden mini-albumin merkeissä biisillä Sleet Eve. Vaikka biisi ei mitenkään erityisesti vakuuttanut, ei se siinä vaiheessa keikkaa enää haitannut. Fureja vain kehiin ja fiilistelyä. Viimeisenä biisinä kuultiin rauhallinen kimi no koe to yakusoku. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja kuten laulussa todetaan: se oli taikaa.
Keikasta jäi erittäin hyvä fiilis kaikin puolin. Yleisö oli vastaanottavainen, innostunut ja iloinen koko keikan ajan, samoin bändi. Hilpeyttä ja naurua riitti niin Yumehiton kitaravaloista aina Intetsun ja Yumehiton pelleilyyn asti. En usko, että kukaan voisi sanoa keikan olleen tylsä tai iloton. Iloa kyllä riitti niin yleisössä kuin lavallakin. Ainoa mitä jäin keikalta kovasti kaipaamaan oli Kenzon rumpusoolo, jota ei tällä kertaa saatu valitettavasti kuulla.
Jos tämä bändi jälleen pitää lupauksensa ja rantautuu uudelleen Suomeen, olen aivan varmasti yleisön joukossa pitämässä hauskaa, niin kuin tälläkin kertaa.
---
Valokuvista kiitos Heikki Mitikalle.
