Plastic Tree julkaisi uusimman albuminsa Utsusemin kahtena versiona syyskuussa 2008. Normaaliin painokseen kuuluu 16 kappaletta, joita kohtuullisen hyvien kahden singlen ja viimevuotisen Nega to Posi -albumin tahdittamina odottelin mielenkiinnolla. Pettymys oli kova, kun viimein albumin kuunneltuani jouduin toteamaan sen sisältävän vain muutaman oikeasti hyvän kappaleen loppujen ollessa jo tuhannesti kuultua geneeristä perus-Puraa.
Lyhyen instrumentaali-intron jälkeen levyn aloittaa nimikkokappale Utsusemi, joka harmillisesti saa odotukset laskemaan heti alkuun. Biisi on turhan vaisu ja tuntuu siltä, kuin sen olisi kuullut jo noin sata kertaa. Musiikki on rauhallisen melodista kitarapoppia jonka päälle Ryutaro laulaa hauraan nätillä äänellään - toimiva asetelma sinänsä, mutta jotain uutta ja mielenkiintoista olisi kaivannut varsinkin levyn aloittavalta raidalta. Tetris sen sijaan kuulostaa hyvin "räkäiseltä" Puran mittakaavassa ja Ryutaron laulutapa jopa yllättää koruttomuudessaan ja rosoisuudessaan. Musiikki on selvästi rokimpaa kuin bändin biisit keskimäärin, ja kitarariffit ovat tarttuvia.
Levy jatkuu Replaylla, jonka Utsusemi-versio on lähes samanlainen kuin singleversio. Keskitempoisen biisin loppuun on lisätty hieman voimaa ja vaihtelua, mutta lopputulos ei muutu - keskitasoista perus-Puraa. Hieman hidastempoisempi ja surumielisempi biisi Melt erottuu erityisen kauniilla kertosäkeellään. Ryutaro kuulostaa jokseenkin apaattiselta ja siltä, kuin hänen ääntään olisi muokattu kevyesti. Hitaat mutta kaunista tunnelmaa luovat kitarat viimeistelevät biisin, joka erottuu levyn keskeltä edukseen. Dummy Boxissa tunnelma muuttuu pop-rockiksi. Musiikki on tarttuvaa ja varsinkin kertosäe jää kohtuullisen hyvin mieleen, vaikka lopputulos onkin jopa hieman liian geneerinen Plastic Treen biisi. Q on jossain määrin samankaltainen biisi popahtavuudessaan, mutta tuntuu paljon onnistuneemmalta. Musiikissa on mielenkiintoisia elektronisia vivahteita ja lyhyt mutta hauska kitarasoolo piristää fiilistä kaivatusti.
Friction laskee albumin osakkeita omituisella hieman reggaeen vivahtavalla tyylillään, joka ei ollenkaan tee kunniaa bändille saati Ryutaron äänelle. Kertosäkeessä on enemmän voimaa ja puramaisuutta, mutta silti Frictionia ei tee ollenkaan mieli kuunnella, varsinkaan kun se kestää kammottavat kuusi minuuttia. Shayou onneksi on askel parempaan jännän groovaavalla fiiliksellään ja mielenkiintoisella sovituksellaan. Biisi on selvästi yksi albumin parhaista. GEKKO OVERHEADissa Ryutaro melkeinpä huutaa kuulostaen hieman samalta kuin Tetriksessä. Musiikki on levyn raskaimmasta päästä ja kokonaisuudessaan biisi tuntuu tuoreelta ja mielenkiintoiselta - tämän tapaisia kokeiluja olisi mukava kuulla enemmänkin Plastic Treeltä.
Balloon on kevyen pehmeä ja herkkä kappale, joka tuo jälleen esiin Ryutaron äänen ihastuttavuuden. Biisinä siitä ei kuitenkaan saa mitään erityistä irti, vaan se tuntuu jälleen yhdeltä melko mitäänsanomattomalta, peruskauniilta kappaleelta, joita tällä bändillä on repertuaarissaan jo hieman liikaa. Sinkkuna ilmestynyt Alone Again, Wonderful World on jakanut varsin tehokkaasti fanien mielipiteitä, mutta minusta Utsusemi-versio kuulostaa edelleen ihan samalta kuin sinkkuversionakin; yksinkertainen, keskitempoinen biisi, joka toimii taustamusiikkina muttei aiheuta sen suurempia reaktioita puolesta tai vastaan.
Kioku iki on todella hidastempoinen balladi, ja tuntuu melkein kuin se kestäisi pienen ikuisuuden. Näitä on jo kuultu tarpeeksi, eikä uusi kuusiminuuttinen samanlaista herkistelyä jaksa enää liikuttaa. Kappale muuttuu huomaamattomasti reilun minuutin instrumentaaliksi, jonka jälkeen levyn lopettava Closer alkaa kivoilla kitaramelodioilla. Kappale on yksi levyn hellpoimmista kuunneltavista, sillä lievä surumielisyys ja toisaalta kertosäkeen mukava tarttuvuus ovat juuri oikeassa suhteessa. Ei mikään maata järisyttävä, mutta kuitenkin miellyttävä lopetuskappale.
Ikävä sanoa, mutta kokonaisuutena Utsusemi on kenties huonoin Plastic Treen tähän mennessä julkaisemista albumeista - biisit eivät ole varsinaisesti huonoja, mutta sitäkin tylsempiä ja mitäänsanomattomampia kyllä. Kuuteentoista kappaleeseen mahtuu vain kourallinen kiinnostavia ja oikeasti kuuntelemisen arvoisia kappaleita loppujen vajotessa unohdettavaan massaan. Toivottavasti tämä suunta ei jatku bändin tulevilla julkaisuilla.
