MONO Virossa

JaME sai mahdollisuuden haastatteluun post-rock ihme MONOn kitaristi Takaakira "Taka" Goton kanssa ennen heidän esiintymistään Viron Plink Plonk -festivaaleilla Tartossa.

Kiitos tapaamisestamme. Soitatte tänään Viron festivaaleilla. Kuinka päädyitte tänne?
Taka: Muistaakseni viime vuonna ilmoitimme, että aiomme lopettaa keikkailun vuonna 2008, koska aloimme olla kyllästyneitä. Sitten joku otti meihin yhteyttä ja kutsui tänne. Hän kysyi, haluaisimmeko soittaa täällä, ja me vastasimme kyllä, koska emme olleet koskaan käyneet täällä. Tiedätte varmaan Arvo Partin? Hän on vanha säveltäjä. Olen hänen suuri faninsa ja hän on syntynyt täällä. Tai no ei aivan täällä, vaan Tallinnassa, joten senkin takia olin todella kiinnostunut.

No, mitä pidät tästä?
Taka: Täällä on aivan erilaista kuin Tokiossa. Olimme viikko sitten Singaporessa, mutta minusta siellä oli melkein samanlaista kuin Tokiossa: liian isoa ja liian siistiä. Mutta tämä on kuin pieni kylä, tuntuu niin mukavalta! (nauraa)

Viime kiertueenne aikana, ja sen jälkeen, olette käyneet monissa uusissa maissa. Millaista se on ollut?
Taka: Halusimme soittaa joissain Aasian maissa, koska emme olleet päässeet tekemään niin pitkään aikaan, vaikka olimmekin keikkailleet paljon. Lisäksi, vaikka Aasian maat ovat todella lähellä Japania, emme kyenneet menemään joihinkin maihin, kuten Indonesiaan, Malesiaan tai Singaporeen. Emme osanneet odottaa sitä, mutta nyt ihmiset todella odottivat näkevänsä meidät. Enkä osannut varautua, että lähes jokainen haastattelija sanoisi minulle tyyliin: "Tiedätkö post-rockin? Se on nyt todella suosittua täällä." En tiennyt sitä, mutta joka maassa monia ihmisiä tuli keikoille. Se oli todella jännittävää ja pääasiassa hauskaa.

Mitä yleisö merkitsee teille kiertueella? Mitä he antavat teille?
Taka: He yksinkertaisesti antavat meille energiaa ja se saavat tuntemaan olomme varmoiksi. Lähiaikoina olemme olleet huolissamme, koska olemme aloittaneet uuden materiaalin kirjoittamisen ja haluamme kehittyä seuraavaa albumia varten. Odotamme seuraavaa levyä ja kiertuetta, mutta haluamme muuttaa jotakin. Kun harjoittelemme studiossa Japanissa, tunnen, että menetän luottamukseni itseeni ja alan murehtia paljon. Mutta kiertueen aikana voimme tavata ystäviämme ja fanejamme päivittäin, ja se saa meidät tuntemaan, että pystymme sittenkin tähän. Ihmiset antavat meille aina energiaa.

Ja mitä te tahdotte antaa ihmisille?
Taka: Periaatteessa emme ole muuttuneet paljoakaan – haluamme edelleen tarjota kuulijoille nautintoa. Jotkut ihmiset itkevät ja sulkevat silmänsä, mutta toiset huutavat… Haluamme ilmaista itseämme kuin olisimme elokuva. Kun kukaan ei puhu, kaikki ovat uppoutuneita musiikkiimme ja esitykseemme, ja kun ihmiset pysyvät kunnioittavina, minusta todella tuntuu, että olen yhteydessä yleisöön. Me olemme yksinkertaisesti ihmisiä aivan kuten sinäkin. Me emme ole huvipuisto. (nauraa)

Miltä sinusta tuntuu esiintyessäsi?
Taka: Esiintyminen on jotain, mitä emme pysty kontrolloimaan. Oikeassa elämässä, tiedäthän, me voimme itkeä paljon. Joskus, kun jopa minä tahdon itkeä, en pysty siihen. Toisinaan minulla on jotain mistä valittaa, mutta koska en ole lapsi, en voi sanoa sitä, mutta musiikin kautta pystymme kuvailemaan kaikkea.

Olette paljon kiertueilla. Eikö teistä koskaan tunnu siltä, että haluaisitte vain pysähtyä ja rentoutua?
Taka: Ehei! Itse asiassa meillä oli tarkoituksena koettaa sitä ja rentoutua tänä vuonna, mutta… emme pystyneet siihen! (nauraa)

Täsmälleen! Sanoit, että teidän ei pitänyt keikkailla, jotta voisitte keskittyä äänityksiin, mutta nyt huomaan, että olette menossa yhä useammille festivaaleille!
Taka: (nauraa) Niin, epäonneksemme, tai onneksemme, saamme aina paljon tarjouksia. Mutta jos ihmiset todella haluavat sitä, meidän pitää mennä. Varsinkin, kun vierailemme jossain maassa ensimmäistä kertaa, kuten nyt.

Uuden albuminne pitäisi ilmestyä pian. Mitkä ovat sen pääteemat ja tausta-ajatukset?
Taka: Ensimmäinen ideani oli tehdä positiivisempi albumi: toiveikkaampi ja vähemmän synkempi, kirkkaampi ja valoisampi. Mutta en tiedä, ehkä ihmiset silti ajattelevat sen olevan synkkä. (nauraa) Luulen, että vuonna 2009 ihmiset haluavat enemmän toiveikkaita juttuja, koska minusta ilmapiiri maailmalla on hyvin huolestunut; kaikki tuntevat olonsa murheelliseksi ja ihmiset haluavat toivoa. Sen takia halusin tehdä albumista sellaisen.

Mitkä olivat albumin inspiraationlähteet?
Taka: Ensimmäinen teema musiikissamme on aina hyvin synkkä. Kappaleemme ovat aina kuin tunneli – aivan kuin ihmisiä kävelemässä pitkin pimeää, pitkää, maanalaista käytävää, ja viimein he löytävät pienen valon sanoen: "Hei! Voimme viimeinkin saavuttaa sen!" Mutta seuraavalla albumillamme haluan kuvailla enemmän valoisuutta. Anteeksi, en osaa selittää sitä. (nauraa)

Niin, se on vaikeaa. Tuo saa uuden albumin vaikuttamaan erilaiselta kuin aiemmat julkaisut. Onko muita asioita, jotka tulevat olemaan erilaisia?
Taka: Se tulee olemaan sinfonisempi. Ehdimme äänittää jo neljä kappaletta Steve Albinin kanssa Chicagossa valtavan orkesterin kanssa. Se kuulostaa täydellisen sinfoniselta, aivan kuin kirkossa, mutta voimakkaampana. Se on vähän niin kuin klassista musiikkia, mutta äänekkäämpää! (nauraa)

Emme oikeastaan tiedä albumistanne muuta kuin että se ilmestyy pian. Voitko antaa yhtään lisäinformaatiota?
Taka: No, se julkaistaan todennäköisesti ensi maaliskuussa Euroopassa, sitten huhtikuussa Japanissa, USA:ssa ja Kanadassa. Valmistelemme pitkää kertomusta, sillä kirjoitamme aina tarinan, joka sopii musiikkiin – emme tosin näytä sitä, emmekä koskaan laita levylle. Me vain tavallaan annamme vinkkejä, kuten maalauksia. Seuraavaksi saatamme kuitenkin laittaa mukaan oikean tarinan, kuten kirjan. Luulen, että ihmiset ymmärtävät siten paremmin.

Kuulostaa hienolta! Levynne design on aina aika mielenkiintoista, miten saatte sen aikaan? Kuka suunnittelee sen?
Taka: Suunnittelija on sama kuin Explosions In the Skylla. Hän on hyvä ystävämme. Lähetän aina tarinan ja musiikin hänelle ja kuvailen joitain ideoitani. "Haluan sinun piirtävän tyypin makaamassa lumessa" tai jotakin vastaavaa.

Tämä kysymys kysytään kaikissa haastatteluissamme, eli kuinka luotte musiikkia? Tarkoitan, että mitä eri jäsenet tekevät?
Taka: No, aluksi minä teen demon ja lähetän sen kaikille muille jäsenille. Minä yritän kirjoittaen kuvailla sitä kuin elokuvan kohtausta. Sitten kun aloitamme äänitykset, heillä on jo omat ajatuksensa tarinasta… niin se menee! (nauraa) Me olemme kuin perhe, joten heidän on helppo ymmärtää mielikuvitustani.

Viime kiertueellanne menitte Venäjälle…
Taka: Viimeinkin!

Millaista se oli?
Taka: Se oli mielestäni todella hienoa, mutta venäläiset haastattelijat ovat… no, eivät niin hyviä. (nauraa) Tosin oli todella hauskaa, kun olimme saapuneet keskiyöllä, menneet suoraan hotellille, heränneet, lähteneet saman tien esiintymispaikalle ja he alkoivat kysellä minulta paljon: "Mikä on mielikuvanne Venäjästä?" Vastasin: "Tiedäthän, olen vasta saapunut viime yönä, heräsin ja tulin suoraan tänne, joten minulla ei ole vielä mitään mielikuvaa. On vain kylmä." "Miksi? Sinun täytyy kertoa mielikuvasi Venäjästä!" he sanoivat. "Olen pahoillani, saavuin vasta." "Selvä, haastattelu on peruttu", he vain yhtäkkiä suuttuivat minulle! (nauraa)

Kamalaa!
Taka: Niin, se olisi tullut televisioon, ja vaikka se oli tv-haastattelu, he peruivat sen! Olen pahoillani (nauraa). Mutta niin, yleisö oli todella hyvä ja villi! Mielestäni venäläiset ovat todella tunteellisia.

Olette julkaisseet gone-levyn Venäjällä, ja aiotte julkaista myös You Are Theren. Koska se ilmestyy?
Taka: Niin, minulla ei ole aavistustakaan, koska levy-yhtiö on aika iso, mutta odotamme vieläkin! Sen oli oikeastaan tarkoitus ilmestyä viime vuonna, mutta niin ei tapahtunutkaan.

Onko teillä lisää suunnitelmia julkaista levyjä Venäjällä?
Taka: Ehkä. Luulen, että jatkamme julkaisuja siellä seuraavan albumin kanssa, mutta emme ole varmoja… You Are There:n vuoksi! (nauraa)

Toivottavasti se onnistuu! Olet maininneet musiikkinne olevan aika elokuvatyylistä ja kappaleenne A thousand paper cranes on ollut elokuvan soundtrackina. Miltä se tuntuu?
Taka: Uskon sen olevan hienoa. Aloimme kirjoittaa sitä kappaletta 9/11:n jälkeen, joskus vuonna 2002 tai 2003, eikä meillä vielä silloin ollut yhtään luottamusta Japanissa. Halusin yksinkertaisesti vain piilotella tyylillä: "En ole japanilainen!" (piilottaa kasvonsa käsiinsä). Halusimme soittaa Euroopassa ja Amerikassa, mutta emme voineet, koska olemme japanilaisia. Se on oikeastaan aika outoa, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset bändit tulevat usein Japaniin, mutta eurooppalaiset ja amerikkalaiset levy-yhtiöt eivät halua japanilaisia bändejä. Mutta minä halusin ulkomaille! Unelmani oli esiintyä kaikkialla maailmassa ja saada ihmiset kuuntelemaan levyjämme. Joka tapauksessa aloimme kiertää USA:ssa ja Euroopassa ja soitimme suurin piirtein 10–50 hengen yleisöille. Sitten yhtäkkiä kaikki alkoi kasvaa ja paljon faneja alkoi tulla keikoillemme. Viimein tajusimme, että voisimme tehdä sen: me pystyisimme olemaan yhteydessä yleisöön ilman rajoja, kulttuureja, historiaa tai kieltä.

Sitten yhtäkkiä halusin alkaa selittää japanilaisia asioita. Mietin, mikä olisi paras tapa kuvailla, kommunikoida ja selittää. Asuin ennen lähellä Hiroshimaa, viiden minuutin kävelymatkan päässä atomipommimuseosta, ja menin usein atomipommimuistomerkille. Päätin alkaa kertoa sen pommin tarinaa, koska silloin minulla oli ensi kertaa uskoa itseeni. "Me olemme japanilaisia, me haluamme kertoa japanilaisista asioista." Sitten aloitimme kappaleen, joka kertoo tuhannen paperista taitellun linnun tarinan, toisen maailmansodan tarinan, Hiroshiman tarinan… Tietysti aina oli haastattelijoita, jotka kysyivät: "Onko tämä propagandaa?" tai jotain, ja ne haastattelut eivät olleet todellakaan helppoja. Mutta halusin vain selittää sen kuin ystävyyden: on vain sinä ja minä; ystävyys suojelee maailmaa. Vaikka Venäjän ja Japanin, vaikka meidän täytyisikin taistella, minä en halua taistella sinun kanssasi, koska me tunnemme toisemme. Niin se on, todella yksinkertaista. Me laitoimme paperilinnun teko-ohjeet cd:n oheen, ja julkaisun jälkeen, kun olimme kiertueilla Euroopassa ja Amerikassa, monet tekivät paperilintuja ja toivat niitä meille. Minun mielestäni on hyvä, että he suojelevat maailmaa. Käytän paljon aikaa ystävyyden ajattelemiselle.

Kappaletta käytettiin elokuvassa "Snow Angels", miten se tapahtui?
Taka: Me saimme sähköpostia… Minä en ole edes nähnyt sitä elokuvaa (nauraa).

Eli et ole kovin innostunut tekemään musiikkia elokuviin?
Taka: Ei, ei, olen todella innostunut! Mutta jotenkin… he eivät vain lähettäneet minulle sitä elokuvaa. Haluan katsoa sen, mutta odotan vielä.

Monet fanit miettivät, mitä nainen sanoo kappaleessanne Black Rain …
Taka: Lyriikoissa? Hän on italialaisen yhtyeen Uzedan laulaja, ja me olemme ystäviä. Kun he esiintyivät Japanissa, he asuivat minun talossani kaksi viikkoa. Hengailimme ja juttelimme musiikista, elämästä, rakkaudesta ja kaikesta. Kirjoitin silloin demoa Black Rainista ja sain yhtäkkiä idean: "Voisitko kirjoittaa lyriikat ja äänittää meidän kanssamme?" kysyin häneltä ja sain myöntävän vastauksen. Yritin selittää Hiroshiman tarinaa, mutten yksityiskohtaisesti. Uskon, että se oli vain hänen mielikuvitustaan… En myöskään usko, että meidän pitäisi kertoa kaikkea. Pieni annos salaperäisyyttä saa ihmiset kiinnostuneemmiksi tekeleestä.

Olen kuullut sooloprojektistasi Left. Mikä se tarkalleen ottaen on?
Taka: (nauraa) Se on todella sekavaa. Tein sen albumin vain yhdessä päivässä; se on kuin kokemus, ihmisen kokemus. En syönyt, en nukkunut, minä vain tupakoin; 24 tuntia minä vain improvisoin. En myöskään julkaissut sitä virallisesti, mutta sen sai sähköpostitilauksella Japanissa. Jotkut eurooppalaiset ja amerikkalaiset tyypit ostivat sen eBaysta tai jotain… (nauraa). Älkää kuunnelko sitä, se on ihan typerä. Se on vain minun kokemukseni.

Eli et aio tehdä enää mitään sen projektin parissa vai?
Taka: Ei, en. Se on vain minun tapani. Olen aina kirjoittamassa kappaleita.

Viime haastattelussamme sanoit pari sanaa musiikista ja kaupallisuudesta, ja näyttää siltä, että sinulla oli siitä aika vahva mielipide. Voitko kertoa lisää?
Taka: Bisnes on tietysti bisnestä ja musiikki on musiikkia, mutta kaikki tarvitsevat rahaa. En halua tehdä musiikkia rahan vuoksi, mutta tarvitsen sitä. Siksi tasapainottelu on aika outoa. Jos joku ottaisi unelmani, joku suuri levy-yhtiö, ja haluaisi kontrolloida minua tyyliin: "Sinun täytyy tehdä lyhyt kappale, josta tulee hitti", tai jotain, kieltäytyisin, mutta jos meillä ei olisi rahaa, meidän täytyisi etsiä työpaikka, jolloin meillä ei olisi aikaa keskittyä musiikin tekoon. Tasapainoilu on sellaista.

Keikoillenne tulee nykyään paljon väkeä, ja te työskentelette tunnettujen ihmisten kanssa, kuten Steve Albinin. Eikö ole vaikeaa pysyä maan pinnalla ja keskittyä musiikkiin?
Taka: Ajattelen, että kaikki, jotka tekevät musiikkia, haluavat oikeasti menestyä. Jokainen bändi ja artisti haluavat ihmisten kuuntelevan musiikkiaan. Minä en välitä, minä vain teen kappaleita. Onneksi monet ihmiset pitävät bändistämme, ja siksi me voimme julkaista albumeja ja jatkaa kiertueita. Me emme voi kontrolloida sitä, se kaikki tulee vain luonnostaan. Kun ihmiset kysyvät, mikä on unelmani, vastaan, että se on nykyhetki. Aivan kuin olisin unelmassani. En ole peloissani, enkä ollenkaan huolissani musiikillisista jutuista. Musiikki on aina mielessäni ja haluan ilmaista ajatuksiani, koska ajattelen paljon ja muuten pfff! (esittää päänsä räjähtävän). Mutta niin, en ole huolissani tulevaisuudestamme.

Mitä ajattelet japanilaisista bändeistä yleisesti?
Taka: Viime aikoina on ilmestynyt monia instrumentaalisia bändejä, ja jotkut tunnetut rock-lehdet ovat esitelleet heitä tyyliin "Instrumentaalinen rock-scene on syntynyt!" Hei, me olemme soittaneen kymmenen vuotta, mutta… nyt? Nyt se on syntynyt? On tullut myös paljon MONOn kopiobändejä. Se ei tosin ole huono juttu, jos minulta kysytään. Kymmenen vuotta sitten aloittaessamme emme voineet soittaa edes pienillä 200 henkilön keikkapaikoilla, koska meillä ei ollut laulajaa. Japanilainen kulttuuri on aina sellaista, todella hidasta. Jos amerikkalainen kulttuuri on tässä (laittaa kätensä ylös), japanilainen kulttuuri on tässä (laittaa toisen kätensä paljon alemmas). Sen vuoksi meidän täytyi alkaa soittaa Amerikassa, ja nyt kaikki tietävät MONOn, koska soitamme Amerikassa ja Euroopassa, eivätkä muut japanilaiset bändit tee sitä. Se on todella japanilainen juttu. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, kaikki ovat yhtäkkiä "Tiedätkö MONOn? Tiedätkö MONOn?" Mutta me emme muuttaneet mitään, me vain soitamme musiikkia. En välitä muuttuvista numeroista – esimerkiksi nyt, kun soitamme Japanissa, 1500 henkilöä tulee katsomaan, mutta vaikka kahden vuoden päästä vain 200 tulisi, en silti välittäisi, koska emme kontrolloi mitään.

Koska teillä on seuraava kiertue?
Taka: Julkaisun jälkeen aloitamme kiertueen Iso-Britanniassa maaliskuun puolivälissä, sitten Euroopassa huhti–toukokuussa ja niin edelleen. Aloitamme uuden kiertueen keväällä ja aiomme jatkaa sitä puoli vuotta.

Kuten tavallista. Mainitsit, että ensi vuonna on kymmenes vuosipäivänne. Aiotteko tehdä jotain erityistä?
Taka: Joo. Ehkä voin sanoa sen nyt. Aiomme soittaa erikoiskonsertin yhdessä orkesterin kanssa eräässä New Yorkin suuressa kirkossa, mutta vain yhden konsertin. Toukokuussa. Vain New Yorkissa.

Sanoisitko pari sanaa faneillesi?
Taka: Emme malta odottaa teidän näkemistänne. Rakastan tällaisia asioita, olemme tulossa läheisemmiksi. Viime aikoina olen alkanut muistaa ihmisiä, jotka ovat aina tulleet seisomaan eturiviin. Alan jopa muistaa heidän nimensä. Odotamme tapaamistanne.

Kiitos haastattelusta!
Taka: Kiitos paljon!


Kiitos MONOlle, Reiko Kudolle ja Conspiracy Recordsin Joris'lle.
Kiitos Darina Chesnokovalle teknisestä avusta.