the GazettE - Repeated Countless Error

Tätä hetkeä olin odottanut jo pitkään ja kun viimein sain DVD:n soittimeen, odottavat silmäni muuttuivat nopeasti säikähtäneiksi, kun DVD:n menussa komeili taustana sikiö ja taustalla soi ainakin minusta hiukan turhan pelottava kilinä-musiikki.

Alussa näytetään tuhatpäistä Yoyogin yleisöä, valot sammuvat, kiljunta alkaa. Suurelle kankaalle lavan edessä heijastetaan kieltämättä ehkä turhan mahtailevaa videota, jossa suuri, musta maasturilimusiini kuljettaa the GazettEn jäseniä kohti Yoyogia. Ensimmäinen vilaus Rukista saa yleisön huutamaan hullunlailla ja rytmikäs intro tarttuu siihen. En voinut muuta kuin nauraa, kun näin alkuvideon. Se on hieno, mutta naurettavan siitä tekee se kaikki mahtipontisuus, ylityylikkyys ja se musta maasturilimusiini. Myönnettäköön tosin, että hyvältä pojat näyttivät.

Kangas putoaa the GazettE-logon yhä heijastuessa siihen, Ruki karjaisee "Yoyogi" ja keikka alkaa. AGONY saa jälleen luvan olla aloitusvuorossa ja se tuo hyvin mieleen viime vuoden Suomen keikan. Biisi käynnistyy ehkä hiukan oudosti, mutta hetken päästä siitä saa otteen. Kameran kuvatessa välillä tahdissa pomppivaa yleisöä on vain pakko ihmetellä, kuinka paljon ihmisiä bändi voi vetää puoleensa. Laser-show saa hymyn kasvoilleni.
Toista biisiä saan ihmetellä hetken aikaa, koska se jatkuu suoraan AGONY:sta ja alku on hiukan muunneltu, mutta pian tunnistan biisin Akai Kodouksi. Pakko sanoa, että tätä biisiä en osannut odottaa heidän soittavan ja yllätyn todella paljon, kun tunnistan sen. Rukin äänen kehityksen kuulee niin hyvin ja pienet muutokset tekevät biisistä entistä paremman. Se kuulostaa mahtavalta!
Nopeasti hypätään taas uudempaan tuotantoon ja Hyena johdattaa yleisön bändin kanssa riemumaan. Reitan karjunta saa käteni kananlihalle, Uruhan irvistely nauramaan ja bändin energisyys laittaa jopa minut riehumaan kotisohvalla.

Hetkeksi valot katoavat kokonaan ja kohta Ruki puhuu hiljaisella äänellä, kunnes Gurenin sinkulta tutuksi tullut Kugutsue saa vuoronsa. Sen hidas alkurytmi rauhoittaa vain hetkeksi, kunnes biisi räjähtää käyntiin ja raju meno jatkuu jälleen. Ruki kävelee ympäri lavaa, Reita taivuttelee vartaloaan samalla soittaen bassoaan, Kai hakkaa rumpuja kovemmin kuin koskaan, Aoi eläytyy laulamalla mukana, Uruha fiilistelee normaaliin tyyliinsä. Bändi todella antaa kaikkensa ja biisi kuulostaa juuri niin hyvältä, kun uskoinkin sen kuulostavan.
Jälleen päästään vanhemman tuotannon makuun, kun Aoi pääsee revittelemään Sugar Painin alkusointuja. En usko koskaan kyllästyväni tähän biisiin. Viettelevää, hitaampaa alkua ja kertosäkeen riehumista ei voita mikään. Ainoat asiat mitkä biisissä hetkellisesti naurattavat on Reitan karjuvat laulukohdat ja Uruhan hyvä yritys moshata uskottavasti. Muuten biisi rockaa kovemmin kuin koskaan!

Tulee ensimmäisen MC:n aika, jonka Ruki aloittaa huudattamalla yleisöä. Vakavan oloinen mies saa yleisön puolelleen jo pelkällä huudollaan. Mies puhuu hetken aikaa, kertaakaan ilme värähtämättä, mutta varma voi olla, että tuo on silti tyytyväinen ollessaan lavalla.

SWALLOWTAIL ON THE DEATH VALLEY lähtee käyntiin Kain rummutuksella. Uruha houkuttelee yleisöä virnistellen, Reita tuttuun tapaansa näyttää keskisormea, Aoi tanssahtelee. Biisi saa hyvälle tuulelle Aoin laulaessa taustoja ja Reitan tuudittaessa bassoaan, kuin vauvaa. Yleisö tekee fureja ja hyppii innoissaan. Biisi on mukaansatempaava ja bändin hauskanpitoa on mukava katsoa.
Ganges ni Akai Baran alkua on myös muunneltu hiukan, mutta sen rytmeistä ei kuitenkaan voi erehtyä. Liekinheittimet syttyvät valaisemaan muuten pimeähköä lavaa, Kai virnistelee rumpujensa takaa ja biisi pääsee vauhtiin. En siltikään voi sanoa, että tämä biisi saisi minua mukaansa. Vaikka lavaesiintyminen hienoa onkin, ei biisi koskaan ole auennut minulle, eikä tee sitä tälläkään kertaa.
Valot sammuvat jälleen, kunnes kohdevalaisimet syttyvät osoittamaan Uruhaa ja Aoita, jotka aloittavat kitaraintron, joka johdattaa GENTLE LIE:n sointuihin. Jälleen biisi, joka ei minuun ole koskaan sen kummempaa vaikutusta tehnyt ja yhä jää ilman sen suurempia ylistyksiä. Lavalle hohtavat valkoiset valot saavat lavan näyttämään uskomattoman kauniilta ja pelkistetyltä.
Kun kuulen CALM ENVY:n alkusävelet, hymyilen itsekseni ja kiitän Luojaa tästä laulusta. Se kuulostaa aina vain yhtä kauniilta. Rukin ääni kantaa kauniisti, Aoin akustinen kitara soi tunnelmaa luoden, mutta.. mikä helvetti tuo on?! Jättimäinen diskopallo! Ja kenen idiootin idea se oli? Ymmärrän kyllä Budokanissa käytetyn diskopallon, mutta tämä on jo ihan liikaa! Tosin, jos sulkee silmänsä, niin tunnelma säilyy, eikä naurettavan suuri diskopallo pääse häiritsemään kauniita melodioita. Biisi loppuu siihen, että musiikki lakkaa ja Ruki laulaa ilman säestystä viimeiset sävelet. Se kuulostaa erittäin hyvältä!
Guren alkaa pelottavilla sydänäänillä ja kohahduksilla, taustalla pyörien jälleen ne kuvat sikiöstä, punainen valo hohtaen aavemaista valoaan. Tämä biisi sattuu liikaa sisimpääni, enkä voi estää kyyneleitä vierimästä kasvoilleni. Koko yleisö on paikoillaan vain tuijottaen lavalle, jossa Ruki tulkitsee uskomattoman hyvin tuota biisiä. Aavemaisuus jatkuu, kun lavalle alkaa leijailla savua ja bändin jokainen jäsen kääntää vuorotellen katseensa surullisena yleisöön. Loppua kaunistaa Rukin kuiskailu ja pienet, säkenöivät raketit.

Halli hiljenee ja valot sammuvat. Jos tarkkaan kuuntelee, voi kuulla todella hiljaista, katkonaista laulua, ennen kuin Kyomu no owari hakozume no mokushin sävelet täyttävät areenan. Valot välkkyvät vihreänä ja valkoisina, kunnes koko lava hetkeksi valkaistuu valkoisesta valosta. Sama surullisuus jatkuu tässä biisissä ja voi kuinka hyvältä se kuulostaakaan livenä! Se pysäyttää hetkeksi, kunnes taas kertosäkeiden ajaksi havahduttaa transsista. Vaikka vihaankin biisin ihmeellisiä "laulalalaulalalalaula"-kohtia, en voi muuta kuin rakastaa tätä biisiä.
Seuraavan biisin tunnistuksessa menee hetki, koska siihen on lisätty Uruhan kitaraintro alkuun. Mutta sitten tuttu sävel alkaa ja on BURIAL APPLICANT:n vuoro. Rukin alkaessa laulaa englanniksi yllätyn suuresti siitä, kuinka paljon miehen ääntäminen on parantunut. Ennen siitä sai hädin tuskin selvää, mutta nyt sen kuulee todella selvästi. Yleisö riehaantuu taas täysin, samoin bändi. Uruha flirttailee avoimesti yleisön kanssa, keimailee ja lähettelee lentosuukkoja, muut tyytyvät vain riehumaan ja fiilistelemään jokainen omalla tavallaan.

Yleisö huutaa bändin nimiä, valot palaavat jälleen halliin ja on toisen MC:n vuoro. Rukin puhe on väkisinkin hiukan huvittavaa, koska mies pitää aina niin pitkiä taukoja sanojensa välissä. Hän kiittää yleisöä ja sanoo selkeästikin jotain kovin huvittavaa, koska yleisö nauraa taukoamatta ja se tarttuu myös koko bändiin, joka alkaa nauraa mukana.

Tästä päästään taas rankemmille riehumisen taipaleille, kun vuoroon räjähtää CIRCLE OF SWINDLER. Koko halli riehuu kuin viimeistä päivää ja lavalle oleva bändi ei jää lainkaan huonommaksi heille, vaikka Ruki välillä jättääkin lauluosuutensa väliin. Uruhan kasvoilta hymy ei laannu hetkeksikään ja Reita nousee Kain rumpusetin eteen vetämään basso-osuuttaan. Machoillen tietenkin ja hyppää sitten alas. Ja onnekseni myös tähän biisiin on lisätty Aoin ja Reitan karjuntaa, koska niistä tämä tyttö tykkää. Inhottava puoli on, että tämän biisin kohdalla ilmeisesti myös DVD:n editoija on riehaantunut liikaa ja kuvat pomppivat liian nopealla välkkeellä paikasta toiseen, aiheuttaen melkein epilepsiakohtauksen terveelle ihmiselle. On myös hyvin hämäävää, kuinka MOB 136 BARS jatkaa melkein suoraan tämän biisin perään jatkaen yleisön riehuttamista.
Jälleen pientä yleisön kosiskelua ja huudattamista, kunnes vanhempaa tuotantoa oleva COCKROACH riehaannuttaa yleisön. Kai hymyilee valloittavasti rumpujensa takaa, Aoi pyörähtelee ympyrää ja Reita kohottaa bassoaan kohti kattoa. Vain Rukin yritys tanssia kylmettää biisin tunnelmaa, mutta onneksi olen siihen jo osittain tottunut, joten en jaksa edes välittää miehen lavalla heilumisesta. Reitan hiljainen mumina ja vilkuilu yleisöön päin biisin keksivaiheilla tuo erinäisiä ajatuksia mieleen, joita muille ei tarvitse kertoa.
DISCHARGE tuo rankemman soundin mukanaan ja suuret liekinheittimet syttyvät palamaan lavalla. Yleisö näyttää jo tässä vaiheessa seonneen niin paljon, että tarvitaan turvamiehet pitämään turva-aitoja pystyssä, joka muistuttaa erehdyttävästi parin vuoden takaista Saksan keikkaa, jossa turva-aidat pettivät hetkellisesti.
Vielä viimeiset revittelyt ja huudatukset ennen kun kestosuosikki Filth in the beauty astuu vuoroon vain hetkeksi rauhoittamaan riehuntaa, kunnes se pääsee jälleen kertosäkeessä valloilleen. Jälleen saa huomata, kuinka Rukin englanti on parantunut viime ajoista. Vaikka bändi on jo selvästi todella väsynyt ja hikinen, he jaksavat vetää viimeisen biisin loppuun asti kunnialla ja voimalla.
Rukin karjaisu lopettaa biisin ja herkkä PEOPLE ERROR alkaa soida sumun levitessä lavalta aina yleisöön asti. Musiikin rytmissä taputtava yleisö huutaa korokkeella makaavalle Rukille, kunnes tämä vaivalloisesti viimein nousee ylös ja levittää kätensä vain seisoen paikallaan. Taustalle heijastuu ristiinnaulitun Jeesuksen kuva, musiikki loppuu ja mies hautaa kasvot käsiinsä, kunnes kävelee huojuen pois lavalta. Yleisö alkaa huutaa uskomattoman kovalla äänellä encorea.

Toinen DVD jatkuu kohdasta, jossa yleisö yhä huutaa vimmatusti bändiä takaisin lavalle pimeässä hallissa. Valot sokaisevat ensin, kunnes lavalle astelee Reita ja toiselta puolelta Kai. Reita nappaa mikrofonin ja nousee korokkeelle huutamaan Yoyogia. Hän juttelee yleisölle luontevasti ja saa nämä nauramaan, kuin ei lainkaan jännittäisi suurta ihmismäärää. Ja niin päästään mukaansatempaavan Ride with the ROCKERS:n kyytiin, joka jälleen on hiukan muunneltu uudenlaiseksi. Olen aina pitänyt tästä kohdasta keikoilla, se kuinka hyvältä pelkkä rummut ja basso kuulostaa. Ja tietenkin Reitan karjunta...
Myös Kai saa tilaisuutensa kiittää fanejaan ja puhuu hetken vakava ilme kasvoillaan, joka välillä kuitenkin muuttuu hurmaavaksi hymyksi. Hän huudattaa yleisöä ja fiilistelybiisin toinen kohta alkaa, joka eroaa huomattavasti entisestä, koska nyt Uruha ja Aoi astuvat jo lavalle ja antavat lisäpotkua kitaroillaan. Kaikki neljä karjuvat huudattaen yleisöä ja välillä Aoi karjuu seksikkäästi taustalla.
Ruki saapuu lavalla, nuolee tuttuun tapaan Uruhan kitaraa ja vuoroon lennähtää Ruder. Jostain syystä kuulostaa siltä, kuin Uruha ja Kai soittaisivat hiukan liian nopeasti ja siksi kuulostaa, että Rukilla meinaa tulla kiire laulaessaan. Biisiin viihtyvyyttä antaa bändinjäsenten esiintyminen, Aoi taivuttelee ja keimailee, Ruki hakkaa mikkitankoa maahan ja kävelee sitten toiselle sivukorokkeelle moshaamaan, samalla kun Reita soittaa toisella puolella lavaa. Tämä on parasta encoreissa, bändi tuntuu totaalisesti vain sekoavan viimeisten biisien aikana.
Akai ONE-PIECE ottaa vuoronsa seuraavana. Alussa saa ihailla Kain rummutusta ja katsella hänen hymyileviä kasvojaan. Uruha ampaisee juoksuun ja päätyy lavan oikeanpuoleiselle korokkeelle soittamaan ja innostamaan faneja. Aoi valtaa sillä aikaa toisen puolen ja kohta he vaihtavat nauraen puolia. Sitten on Reitan ja Rukin vuoro ottaa sivulavat haltuunsa ja kun Reita tapaa kameramiehen, totta kai hänen on pakko näyttää tuolle keskisormea. Kuinkas muutenkaan... Biisin loppu vaiheella Ruki innostuu tekemään yleisön kanssa fureja, Reita hyppii korokkeilta ja Kai hakkaa rumpuja leveä hymy huulillaan.

Pieni MC-tauko jälleen, jossa Ruki juttelee vakavan näköisenä yleisölle, silti saaden nämä nauramaan ja hurraamaan välillä. Jos oikein ymmärsin, niin mies myös puhuu jotain pelosta ja nauraa itse heti sen jälkeen saaden myös muut nauramaan.
Sitten tulee biisi vuosien takaa: [DIS]. En ole koskaan tykännyt tästä biisistä, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni saan huomata tykkääväni siitä. Rukin ääni on kehittynyt todella paljon vuosien aikana ja tässä biisissä sen huomaa parhaiten. Ja mikä kuulostaa todella mahtavalta on se kun Aoi, Reita, Kai, Uruha ja yleisö huutaa yhtä aikaa. Koko halli raikuu ja hetkessä kaikki ryhtyvät riehumaan, kuin hullut. Välillä jopa näyttää siltä, kun Kai ei enää pysyisi jakkarallaan, vaan meinaisi pudota sen päältä. Ja jälleen Reitan pienet "laulu"-kohdat naurattavat hiukan liikaa. Pääasia, että yrittää edes laulaa, eikö?

Ja tätä on odotettu! Bändin virallinen "aivot narikkaan ja sekoa" -biisi: kantou dogeza kumiai. Uruha lähtee jälleen valloittamaan oman puolensa sivulavaa ja ottaa yleisön haltuunsa. Tässä biisissä saamme jälleen ihannoida Aoin karjumista ja Reitan uhoilua. Kun kuva siirtyy näyttämään yleisöä, näkee kuinka osa yleisöstä on mennyt kontilleen maahan moshaamaan ja loput pitävät tukea toisistaan viimeisillä voimillaan. Sitä voi jo kutsua hyväksi keikaksi! Sivulavalla Rukin ja Aoin kohdatessa toisensa, he jostain syystä päätyvät keikuttelemaan lanteita toisilleen. Kai näyttää keskisormea kameralle ja irvistää, Uruha kiipeää Kain rumpukorokkeelle, ottaa suun täyteen vettä ja purskauttaa ne suoraan Kain päälle ja repeää nauramaan. Seuraavaksi tämä nappaa Kailta rumpukapulan ja alkaa hakata sillä "auttaen" Kaita soittamaan. Reita heittää toisen jalkansa kaiteen päälle ja Ruki hyppää alas lavalta ja lähtee yleisön joukkoon. Reita riehaantuu pyörimään taas ympyrää ja sitten... hän heittää basson ilmaan! Tässä kohtaa meinasin kiljaista niin, että koko naapurusto heräisi paniikinomaiseen reaktiooni. Luojan kiitos, mies kuitenkin saa bassonsa kiinni ja vain nauraa onnellisennäköisenä. Uruha ja Aoi valtaavat Rukin korokkeen lavan keskellä ja soittavat toistensa kitaroita. Sitten Uruha lähtee Rukin perään toiselle sivulavalle, mutta kaatuu matkalla ja repeää nauramaan Rukin kanssa. Kyllä, tämä biisi ei koskaan petä odotuksiani livenä!

Ja odotettavasti kantouta seuraa LINDA ~Candydive Pinky heaven~. Tämän biisin suurimmat viihdykkeet ovat ehdottomasti Uruhan yritys moshata samalla lailla, kuin Reita ja Ruki, sekä Uruhan hyppytanssi. Eikä Rukinkaan tanssimiselle voi olla nauramatta. Ja jälleen kerran Reita saa kohtauksen ja alkaa pyöriä kuin hullu. Ruki lysähtää lattialle väsyneenä ja huutaa moneen kertaan: "Thank you, Yoyogi! Thank you! Aishiteru!" Vilkutukset yleisölle ja bändi poistuu lavalta suurien aplodien ja huutojen kera. Kai jää vielä viimeisenä heittelemään rumpukapuloita yleisölle ja lähtee tyytyväisenä pois lavalta.

Mutta pitäähän toinenkin encore olla. Kai saapuu lavalle ensimmäisenä, sitten Aoi ja Reita, joiden perässä seuraa Uruha. Aoi menee mikkinsä luo ja kumartuu sanomaan: "Buu." Hetken aikaa vain nauran sille, kunnes on aika nauraa kahta kauheammin, kun Reita koittaa heittää pyyhettä yleisöön, mutta se ei pääty edes lähellekään ensimmäistä riviä. Mies repeää itsekin nauruun ja lähtee hakemaan bassoaan.
Rukin astuessa lavalle yleisö alkaa huutaa kovemmin. Mies puhuu hetken ja sitten alkaa Kare uta. Tämä biisi ei ole koskaan koskettanut minua juuri millään tavalla, eikä se nytkään saa minussa mitään sen kummempia ylistyksiä kirjailemaan. Minusta siitä vain yhäkin puuttuu sitä jotain, mikä tekisi siitä loistavan biisin. Se on hyvä, sitä en kiellä, mutta sille tasolle se myös jää.

Bändi kääntyy hetkeksi selkä yleisöön päin ja rauhoittuu. Sitten Ruki ottaa mikin ja alkaa puhua bändin taipaleesta, kiittää bändinjäseniä, sekä heidän staffia. Kai alkaa itkeä melkein heti, Rukin ääni pettää välillä, Reita tuijottaa vakavana maahan, Aoi ja Uruha seisovat paikoillaan, katse harhaillen yleisössä. On selvää, että vaikka bändi on saavuttanut paljon ja heistä on tullut maailmalla suosittuja, he yhä muistavat fanejaan, sekä osaavat arvostaa kaikkia, jotka tukevat heitä.
Viimeisenä biisinä on kunniallisesti Miseinen. Biisi lähtee käyntiin ja halliin räjähtää tuhansia kultanauhoja, joka saa yleisön kiljahtamaan ihastuksesta. Jokaisen bändinjäsenen kasvoilta näkee jo selvästi liikuttuneisuuden, mutta viimeiseen asti jokainen koittaa silti hymyillä ja peittää sen. Rukin ääni kantaa kauniisti biisin loppuun asti, paria pientä taukoa huomioon ottamatta. Basso soolon aikana Reita hyppää korokkeelle soittamaan, mutta hän poistuu nopeasti valokeilastaan takaisin omalle paikalleen. Kasvoilta on nähtävissä sekalaiset tunteet, jotka yrittävät nousta pintaan. Kohdassa, jossa Ruki ja Aoi laulavat yhdessä "I don’t want to forget myself, I want to be as I am" kuulostaa uskomattoman kauniilta ja saa kyyneleet nousemaan minunkin silmiini. Lopussa Rukin kasvot kostuvat kyynelistä ja hänellä on vaikeuksia enää laulaa. Hän puristaa mikkiä nyrkkiensä välissä ja hautaa kasvonsa piiloon, kunnes kääntyy selkä yleisöön päin ja lysähtää maahan. Hän nousee ylös huutaen moneen kertaan kiitoksensa yleisölle ja kaataa vettä naamalleen. Muut jättävät soittimensa ja Ruki pyytää henkilökunnan lavalle kiittääkseen heitä. He asettuvat nätisti riviin lavalle, yrittäen jäädä hiukan taka-alalle, mutta kohta Aoi huitoo heitä lähemmäs lavan reunaa. Kaikki tarttuvat toisiaan kädestä kiinni ja sitten onkin yhteisen hypyn vuoro. Lopputekstien alkaessa pyöriä, taustalla näytetään vielä halailevia bändiläisiä, onnellisia hymyjä ja kyyneleisiä silmiä.


Sitten voimmekin siirtyä bonus disciin. Odotukset olivat korkealla, kun kuulin että live-DVD sisältäisi myös bonusmateriaalia ja innoissani odotin, että pääsen näkemään Nameless liberty. Six Guns... DVD:n tapaisia häröilypätkiä. Pettymys oli suuri, kun selvisi mitä tämä bonus disc piti sisällään.

Bonus disc alkaa lupaavasti backstage-materiaalilla, jossa kuvataan bändiä kävelemässä pitkin käytävää ja keskustelemassa, naureskellen keskenään. He puhuvat siitä kuinka jännittyneitä he ovat ja vitsailevat toinen toisilleen heidän hermostuksistaan, sivussa henkilökunta toivottelee onnea keikalle. He saapuvat odotushuoneeseen ja valmistautuvat tutulla rituaalilla keikkaan, intron soidessa taustalla ja yleisön huutaessa. Siitä siirrytään Uruhaan, otsikkona hienosti "URUHA ~as a guitarist in pursuit of sound~". Ensin näytetään pientä pätkää sound checkista, kunnes yhtäkkiä siirrytään pimeän baarin tiskille, jonka ääressä Uruha puhuu henkeviä saken juonnista, kertoen juovansa sitä paljon, muttei liikaa. Jokainen saakoon päättää uskooko vai eikö. Minä en usko! Seuraavana mennäänkin jo miehen mukana kitaraliikkeeseen, jossa mies soittelee kitaraa ja puhuu entisistä ja nykyisistä kitaroistaan, sekä siitä kuinka unelmoi tulevansa hyväksi kitaransoittajaksi. Välillä pompitaan taas takaisin baarin tunnelmiin, puhumaan saken juonnin ja kitaran soiton yhteisistä sävelistä. Uruhan mielestä on hyvin hauskaa olla humalassa ja soittaa kitaraa. Jaa... sen minäkin voin uskoa! Kun on nähnyt nämä pätkät Uruhasta voi vain todeta pari asiaa: mies osaa soittaa kitaraa... ja mies osaa juoda sakea. Kyllä, hyvin tärkeää informaatiota siis.

Pompataan lavalle katselemaan bändin valmistautumista Uruhan soitellessa kitaraa ja Reitan juostessa lavaa ympäri. Reita juoksee oman puolensa sivulavalle ja kiipeilee kaiteiden päällä, ja tässä kohtaa pyydän kiinnittämään huomiota takapuoleen. Se tosin tuskin jää keltään huomioimatta... Kameran lähestyessä Reita ilmoittaa vakavana hyppäävänsä kaiteen yli katsomoon, sen jälkeen hän lähtee nauraen pois. Ja näin päästään Reitan osuuteen, joka kantaa nimeä "REITA ~Stubbornness Enforces One's Attitude~". Aloitetaan kuvamateriaalilla, jossa Reita soittaa omissa vaatteissaan, muuten laitettuna bassoaan ja huomaan taas, kuinka paljon rakastan basson soundia. Sitten siirrytään vaatteet vaihtaneen miehen mukana katsomon puolelle, jossa mies aluksi katselee arvioiden lavalle ja kääntyy sitten kameraan päin todeten, ettei sali olekaan niin iso kuin luuli, verraten sitä Osaka-Jo Halliin. Keskustelua käydään myös kiertueen pituudesta ja siitä kuinka vaikea Reitan on ymmärtää, että päätöskonsertit ovat enää jäljellä. Kohta näytetään, kun mies istuskelee katsomossa yhdellä penkillä ja toteaa virnistellen: "Se joka istuu tässä tuolissa, istuu samassa, kuin minä istuin!" (on se fiksu poika!) Kertoopa vielä tuolin olevan C-6-61. Voi uskoa vain, että se fani on ollut erittäin innoissaan tuosta informaatiosta. Siitä riittää kameramiehellä ja Reitalla vitsiä hetkeksi. Sitten päästäänkin pätkään, joka sai ainakin minut jälleen kerran kiljumaan kauhusta. Kohta keikalta, jossa Reita viskaa bassonsa ilmaan. Minä sitten vihaan artisteja, jotka eivät kunnioita soittimiaan! No ei, vitsi oli.. Ja sitten Reita kertookin hymy huulin, kuinka uskoo vielä jonain päivänä oikeasti pudottavansa bassonsa. Ei mikään mukavin ajatus ainakaan minusta. Kameran takaa tulee myös hiljaisella äänellä toteamus, että mies saattaisi myös satuttaa itsensä, jota seuraa kysymys, että haittaisiko se miestä. Reita miettii asiaa hetken ja alkaa sitten kertoa, että itse asiassa Yamagatan keikalla hän sai haavan otsaansa. Ja näin päästäänkin naureskelemaan Reitan mietteille siitä, että kaatuileeko hän liian usein keikoilla. Kuulemma kolme kertaa hän kaatui RCE-kiertueen aikana. Hyvä saavutus sinänsä noinkin "fiksulle" miehelle. Toinen kerta oli LINDAn aikana, kun hän pyörähteli hiukan liikaa liian kovaa vauhtia, ensimmäinen, kun hän koitti hyppiä korokkeelle, jossa Kain rumpusetti oli ja kolmas kerta.. noh, mies löi päänsä bassoon. Hän kertoo, kuinka eturivissä joku tyttö oli peittänyt silmänsä ja Reita oli ihmetellyt, miksei tyttö katsonut liveä. Sitten Aoi oli osoittanut omaa otsaansa, jonka jälkeen Reita oli tajunnut vuotavansa verta. Naurusta päätellen siinä ei mitään vakavampaa ollut tapahtunut. Ja tuskin kukaan säikähtää jos Reita pari osumaa päähänsä saisi, siinä päässä kun ei enää paljoa ole menetettävää. Vitsi oli!
Reita puhuu paljon omasta roolistaan lavalla, siitä kuinka ei tahdo luovuttaa, vaikka bassosta ääni häviäisi, tai vaikka loukkaisi itsensä. Samalla näytetään pätkiä liveistä ja tietenkin miehestä itsestään lavalla. Ja paljastaapa mies syynkin miksi valitsi soittimekseen basson, eikä kitaraa. Selitys menee kutakuinkin näin: "Uskon, että mikä sai minut valitsemaan basson oli... kitaristeilla.. usein on efektoristit, joilla he vaihtavat soundia jalallaan, eikö? Minä en pysty siihen. En pysty.." Siis yksinkertaiselle miehelle, yksinkertainen soitin. Jutustelua käydään vielä kiertue tottumuksista, hiukan vilkaistaan keikan aikataulujakin, mitä miesten päivään kuuluu ja kuullaan Reitan mietteitä siitä onko hän itsepäinen vai ei. Hän ei sanoisi olevansa itsepäinen, mutta kovapäinen kylläkin. Reita-pieni, eivätkö ne ole kaksi samaa asiaa? Reita myös puhuu ulkonäöstään, syitä miksi Reita näyttää miltä näyttää ja hiukan käydään keskustelua Reitasta ennen the GazettEa. Kameramiehen kysymys "Uskotko, että jonain päivänä ottaisit kaiken pois?" voi saada tietyllä tavalla myös kaksimielisen vivahteen lauseeseen, mutta tässä tapauksessa kyse oli naamaa peittävästä rätistä ja hiuksista. Suoraa vastausta mieheltä ei saada, mutta voi päätellä, että Reitaa ei tulla lavalla näkemään ilman nenäsuojaa ja pitkiä etuhiuksia, joka mielestäni on ihan ok. Reita on Reita vain nenärätillä.

Kolmas osio alkaa huoneesta, jossa Aoi on koneen ääressä miksailemassa biisejä ja Yoyogin keikoista on jo yli kuukausi aikaa. Huvittavinta koko pätkässä on se, että Aoin kasvoja ei missään vaiheessa näytetä - paria kohtaa lukuun ottamatta, jossa tällä on aurinkolasit pimeässä huoneessa -, koska miehellä ei ole vielä kuvaushetkellä meikkiä. Mutta takaraivoa, selkää ja käsiä saadaan sitten katsella sitäkin enemmän. Tämä osuus on siis omistettu Aoille ja se kulkee nimellä: "AOI ~Sound Producer In the Middle of Song Making~". Jälleen päästään kuulemaan mielipidettä kiertueen pituudesta ja Aoi sanoo vaikeimmaksi asiaksi juuri sen pituuden, vaikkakin hän piti siitä, että sai mennä niin moniin eri paikkoihin ja maihin. Mies kertoo kuinka melkein heti kiertueiden päätyttyä oli palannut kitaran ääreen säveltämään uusia biisejä singlelle. Tästä aiheesta päästäänkin syventymään biisien valmistumiseen ja siihen, miten bändi niitä tekee. Aoi kertoo jokaisen tuovan omia ehdotuksiaan ja yhdessä he päättävät viimein, mitkä pääsevät levytykseen asti. Jos kaikki biisit tuntuvat sopivilta, he tekevät niistä albumin ja alkavat jo miettiä seuraavaa. Hän kertoo myös kuinka itse poistaa kaikki muut biisit, jotka eivät koskaan pääse levytykseen asti, mutta Uruha sen sijaan kuulemma säilyttää kaiken. Virnistellen Aoi toteaa, että Uruha voisi varmasti tehdä niistä biiseistä oman soololevyn. Se kenelle Uruhan laulama RINDA RINDA on tuttu ymmärtää varmasti hyvin, miksi tässä kohtaa olin tikahtua nauruun. Sen soolouran minäkin tahtoisin nähdä!
Päästään vain hetkeksi sound checkin tunnelmiin, kun taas hypätään pieneen huoneeseen tuijottamaan Aoin takaraivoa. Mies on juuri lisäämässä biisiin rumpuja, näyttääkin siitä pienoisen pätkän ja sitten jutellaan jälleen biisinteosta tovi, sekä tietenkin kitaroista. Mies paljastaa, että vaikka hän tekeekin ison prosessin biisien teossa, Ruki on se, joka viimeistelee ne, muokkaa haluamikseen ja omaan ääneensä sopiviksi. Mutta täytyy muistaa, että koko bändi on koko ajan mukana biisien teossa, jokainen hoitaen omat osuutensa.

Neljännessä siirrytään Kaihin ja kuinka yllättävää onkaan, että ensimmäisenä näytetään miestä tekemässä setlistiä. Osuus on nimeltään: "KAI ~Communication Exchanges of Understanding between People~". Jos missä niin tässä pätkässä tulee viimein esille se, kuka bändinjäsenistä huolehtii eniten henkilökunnan kanssa kommunikoinnista. Kai keskustelee lavan valaistuksista, miettii biisien järjestystä niiden yhteensopivuuden avulla, sekä ehdottelee eri menetelmiä rumpujen soittamisesta. Kai kulkee ympäri hallia etsien henkilökuntaa käsiinsä, järjestelee asioita ja toteaa välissä, ettei yksinkertaisesti vain osaa pysyä paikallaan, joka ilmeisesti myös ärsyttää heidän manageriaan. Kailta kysytään, että onko hän erilainen työssään, kuin vapaa-ajalla, johon mies toteaa naurahtaen, että faneilla on käsitys hänen kasvoistaan hymyilevänä, mutta takahuoneessa hän saa kuulla usein - etenkin meikkaajilta ja kampaajilta - että hänen kasvonsa ovat enemmänkin vihaisesti mulkoilevat. Mies kuitenkin kiistää sen ja sanoo olevansa enemmänkin vain mietteissään, kuin vihainen. Hän tahtoisi olla enemmänkin kuin muut bändinjäsenet, jotka eivät ajattele asioita niin perinpohjaisesti. Mies haluaa pitää yllä järjestystä ja kokee sen tehtäväkseen. Hän myös kertoo, ettei koe henkilökuntaa henkilökuntana, vaan enemmänkin bändinjäseninä. Suloinen ajatus, sanoisinko. Viimeisenä kameramies jälleen muistuttaa pitkästä kiertueesta, johon Kai vastaa vakavana, että he tekivät sen, ei pelkästään fanien, mutta myös heitä kannustaneen henkilökunnan vuoksi. Sitten hän kääntää katseensa pois kamerasta ja sanoo: "Se on kiitos niille ihmisille. Haluan näyttää kaikille parhaan päätöskonsertin."
Siirrytään kohtaan, jossa Aoi, Uruha, Kai ja Reita istuvat katsomossa tuijottaen lavaa Uruhan todetessa ehkä hiukan sarkastisesti, että Ruki vaeltelee jossain yksinään. Miehet tuijottelevat vakavannäköisinä lavaa, jossa henkilökunta esittelee bändille Gurenin valaistusta ja ilotulitteita. Takahuoneessa käydään läpi sisääntuloa ja jokaisella on oma mielipiteensä sanottavana asiasta.

Viides pätkä on yllättävää kyllä: "RUKI ~ Art Direction The Esthetics of Artwork ~". Haastattelu alkaa onnitteluilla pitkästä kiertueesta, jolla kysytään myös miehen tunnelmia, kun kiertueen päättymisestä on jo kuukausi. Ruki puhuu setlistien erilaisuudesta, esiintymisestä ja siitä, kuinka valaistus sattui silmiin. Kas kun kukaan ei ajatellut, että epilepsiavalot saattaisivat oikeasti sattua silmiin kolmen tunnin keikalla...
Välillä siirrytään katselemaan itse keikkaa ja toisinaan nähdään pätkiä juuri ennen keikkaa, kun viimeiset tarkistukset vielä tehdään. Rukilta kysytään inspiraationlähdettä kaikkeen suunnittelemaansa ja hän vastaa ostaneensa taidekirjoja ja kuva-albumeita, joista ammentaa ideoita mm. DVD:n, CD:n ja bookletien kuvituksiin, sekä fanitavaroiden suunnitteluun.
Sitten mies ryhtyy syvälliseksi, kun keskustellaan mistä Repeated Countless Error:ssa on kyse. Ruki puhuu JFK-elokuvasta ja siitä, kuinka nimi liittyy teemaan: virheiden toistamiseen aina uudelleen. Kun Rukilta kysytään, kuinka paljon hän yleensä tekee visualista suunnittelua vaatteisiin, musiikkivideoihin ja esiintymislavoille, hän sanoo tekevänsä raakasuunnitelmat ja jättävänsä loput suunnittelijoille, mutta painottaa, että hän sanoo suunnittelussa viimeisen sanan, sekä kertoo mitä on muutettava, jos lopputulos ei miellytä herraa. Sitten mies näyttää hiukan kannettavalta tietokoneeltaan, kuinka hän suunnittelee mm. t-paitoja ja toppeja fanimyyntiin.
Aivan lopussa on vielä pieni pätkä nimeltä "RUKI as an ART DIRECTOR...", jossa hän kertoo keräävänsä muiden jäsenten tunteet ja saavansa niistä motivaationsa. Pieni hymy huulillaan tuo sanoo, että pitää heitä siisteimpinä ja uskoo, että he tahtovat näyttää, että heiltä löytyy itseluottamusta olla menettämättä mitään.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että tämä live-DVD oli yksi parhaimmista, mitä bändiltä oli tullut. Siihen voi vaikuttaa se, että Suomen ja Budokanin keikan tunteet nousivat jälleen pintaan ja muistot vilisivät mielessä, kun tutut biisit ja huudahdukset kaikuivat tajuntaani. Ainakin tämä oli erittäin hyvä parannus jos vertaa edellistä DVD:tä, jonka kuvaus oli toteutettu niin huonosti, että koko DVD:n katseleminen laittoi vituttamaan.
Vaikka tässä DVD:ssä bonus disc olikin ylitsepääsemättömän tylsä ja kuiva, sentään itse liveosuus oli osattu hoitaa kunnolla. Fanservicen poisleikkaus oli tietysti tämän neidin kohdalla hyvin suuri pettymys, mutta toisaalta, eikös musiikki ole se, millä miehet itsensä elättävät?
Voin suositella tätä DVD:tä oikein lämpimästi jokaiselle, joka tahtoo nähdä niin riehumista kuin tunteitakin lavalla ja nauttia samalla uskomattomasta musiikista. Ja totta kai DVD:n mukana tulevat kuvat ja juliste ei ole lainkaan pahitteeksi yhdellekään fanille.