MONOn haastattelu Saksassa

Kolmekymmentä minuuttia ennen esiintymisen alkua teimme olomme mukavaksi yhtyeen keikkabussissa, jotta voisimme jutella MONOsta väsyneen mutta selvästi rentoutuneen Takan kanssa. Yhtyeen muodostumisesta asti he ovat viettäneet parhaat vuotensa kiertueilla. He eivät käyttäytyneet niin haastattelun kuin esiintymisensäkään aikana kuin olisivat tuhansien kilometrien päässä kotoa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen näyttäisi, että lavasta on tullut heidän kotinsa.


Laskimme juuri eilen, että tänään on teidän 15. esiintymisenne peräjälkeen! Ja vielä on 18 edessä, eikä kuin yksi ainoa vapaapäivä! Ettekö ole jo aivan lopussa?

Taka: Viime yönä me vain nukuimme. (nauraa) Se riippuu. Joskus vapaapäivä muuttaa rutiinia huonoon suuntaan. Yhtäjaksoisuus on ihanaa. Keho tottuu siihen, joten se ei ole niin raskasta. Vietimme käytännössä viimeiset kuusi vuotta keikkaillen, joten olemme kunnossa.

Onko tähän mennessä tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista? Yhtään romahtamisia, outoja faneja jne.?

Taka: Ensimmäisen kiertueviikkomme aikana haavoitin käteni pahoin lavalla. En tiedä mitä tapahtui, yhtäkkiä lattialla oli vain verta… mutta jostain syystä se ei kuitenkaan sattunut. En tuntenut mitään, se oli mieletöntä. Nyt olen kunnossa.

Mikä pitää teidät hengissä?

Taka: Yleisö, ehdottomasti. He antavat meille voimia. Jos soittaisimme viidelle tai kymmenelle ihmiselle jatkuvasti, emme pystyisi tähän.

Tämä vuosi on hieno juhlavuosi MONOlle. Jos katsotaan taemmas ajassa, mitä alun perin toivoitte ja odotitte saavuttavanne?

Taka: Olemme japanilainen bändi. Kun aloitimme, tahdoimme keikkailla Japanin ulkopuolella, mikä oli todella vaikeaa. En tiedä miksi, mutta olen nähnyt amerikkalaisia ja eurooppalaisia bändejä kiertueillaan Japanissa ja Aasiassa. Kuitenkin ainoastaan harva japanilainen yhtye kierteli Japanin ulkopuolella. Kukaan ei kutsunut meitä, me vain halusimme. Emme tienneet kuinka saada levytyssopimus tai hyvä manageri. Näiden yli kymmenen vuoden aikana siitä on kuitenkin tullut helpompaa. Mutta aika kuluu niin nopeasti... Muistan, kun meidän täytyi soittaa baareissa ensimmäisen Amerikan-kiertueemme aikana. Ei lavaa, ei mikkejä, kuusi tai seitsemän ihmistä paikalla ja kaikki humalassa. Kukaan ei kuunnellut, koska meistä ei tiedetty. Se sai meidät soittamaan entistä kovempaa räväyttäen kitaroilla, bassolla ja rummuilla…

Joten sen vuoksiko olette niin kovaäänisiä?

Taka: (nauraa) Niin, ehdottomasti. Olemme helvetin äänekkäitä. Tahdoimme ihmisten saavan kunnon vaikutelman. Nyt olemme muuttumassa hiljaisemmiksi. Uskon, että amerikkalaiset ihmiset ovat hyvin rehellisiä. He pitävät musiikista, silloin kun he pitävät. Ensimmäisellä Britannian-kiertueellamme jokaisella keikallamme oli seitsemän katsojaa. Nyt yleisöä on lähes 800 henkeä joka kerta. Arvostamme sitä todella, koska olemme pieni indie-bändi ja inhoamme mainontaa ja major-yhtiöitä. Tahdomme pysyä itsenäisinä. Ihmiset ainoastaan puhuvat meistä, ja kaikki tapahtuu niin nopeaa. Kaikki tuntuu luonnolliselta. Kaikki tämä tapahtui yleisön ansiosta.

Täällä Euroopassa Hymn to the Immortal Wind julkaistiin vain kymmenen päivää sitten. Sen on yhteydessä Heeya Son tarinaan. Tapasitte sanoa, että piditte instrumentaalisesta musiikista sen merkityksen avoimuuden vuoksi; sen asema on kuitenkin pienempi nyt. Onko säveltäminen helpompaa konseptin kanssa?

Taka: Idea syntyi, koska on olemassa monia instrumental- ja post-rock-bändejä, ja kaikki ne ovat keskenään melko samanlaisia. Ja jokainen heistä sanoo, että ihmiset voivat kuvitella kaiken ainoastaan kuuntelemalla musiikkia. En pysty uskomaan siihen. Ajattelin, että se olisi kaunista ja upeaa, jos voisimme näyttää jotain yksityiskohtaisempaa. Kun kyse on elokuvasta tai kirjasta, ihmisten on helppo päästä niihin sisään. Jos meillä kaikilla on sama mielikuva kappaletta kuunnellessa, se vahvistuu.

Joten teillä on enemmän vaikutusvaltaa heidän tulkintaansa?

Taka: Aivan, se on vähän kuin uhkapeliä. Jotkut ihmiset tykkäävät kuvitella asiat omalla tavallaan. Minä tahdoin yrittää jotain hieman enemmän elokuvan kaltaista.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta sinulle, mutta miltä tuntui työskennellä Steve Albinin ja orkesterin kanssa? Hänhän ei oikeastaan ole klassisen tuottaja, niinhän?

Taka: Käytimme ensimmäisellä albumillamme yhtä selloa, toisella lisäksi viulua, ja kolmannella jo kokonaista jousikvartettia. Se on luonnollista kehitystä. Ennen kuin edes kirjoitin kappaleet Hymn to the Immortal Windille, tarkoituksenani oli käyttää koko orkesteria. Luotin itseeni musiikin kirjoittamisessa, koska olin suunnitellut sitä viisi vuotta. Pelkästä yhdestä kvartetista lähtee jo todella kova ääni, joten mitenköhän kovan äänen toinen lisäkvartetti saisi aikaan? Voit kuvitella. Ja vaikka käytämme koko orkesteria, neljä muusikkoa tällä albumilla ovat se bändi, joka ei ole muuttunut sitten aloitettuamme. Kommunikointi on todella helppoa. Kun huomaan ongelman, puhun siitä, ja niin tekevät hekin.

Kysyin, koska teidän yhdistelmänne on todella puhdas verrattuna Steven muuhun työhön...

Taka: Mutta Steve on jonkin asteinen nero, hän tuntee monenlaista musiikkia. Hän voisi jopa levyttää jazz-bändille, koska hänellä on loistava sävelkorva. Hänen kanssaan on aina hauska levyttää. Inhoamme päälle äänittämistä; me soitamme vain sitä, mitä voisimme soittaa livenäkin. Ja kaiken lisäksi kesti vain kaksi viikkoa miksauksineen saada tämä albumi valmiiksi. Se on todella nopeaa. Hän on todellakin nero, mutta myös opettajani.

Sanoitte, että tahdoitte tästä albumista valoisamman kuin aikaisemmista. Onnistuitteko siinä?

Taka: Kyllä, luulen niin. Mitä sinä ajattelet? (nauraa)

Olen samaa mieltä.

Taka: Tahdoin tehdä jotain Beethovenin yhdeksännen sinfonian kaltaista, hullun, tunnepitoisen kappaleen.

Kun sävellät, onko päässäsi jokin tietty tarina, jota seuraat? Ei vain tällä albumilla, vaan yleisesti.

Taka: Suunnittelen hieman, mutten ole ammattikirjoittaja. Jäsenet ja Esteban (Rey), joka kuvitti kolme tai neljä viime albumiamme, saattaisivat tietää.

Pidän todella virallisten nettisivujenne kuvituksesta. Ne sopivat yhteen albumin kanssa.

Taka: Kiitos. Tahdoin luoda musiikkia, jota ihmiset voisivat kuunnella aamulla, koska yleensä sitä kuunnellaan öisin. Selitämme sen usein hyvin synkkänä metsänä, ja sinun täytyy löytää toivo. Alusta saakka toivo oli hyvin keskinäistä tällä albumilla. Hyvästi, kuolema.

Pidätte kansainvälisestä toiminnasta ja työskentelette monien erimaalaisten ihmisten kanssa. Vanhoilla nettisivuillanne on kuvagalleria, mutta kuinka valitsitte sen artistit ja kuvat?

Taka: Ei aavistustakaan. Me vain keräsimme mielenkiintoisia kuvia, joita ihmiset lähettivät meille…

Ne ovat melko samanlaisia kuin musiikki.

Taka: Kuten sanoin, ne lähetettiin meille. Se on tämä Internet-kulttuuri. (nauraa)

Kun tämä kiertue loppuu, mitä suunnittelette tekevänne?

Taka: Aiomme soittaa New Yorkissa orkesterin kanssa ja sitten Taiwanissa, Japanissa ja Euroopassa festivaaleilla. Aiomme olla kiertueella vähintään kolme vuotta, jonka jälkeen… saatamme kirjoittaa uusia kappaleita. En tahdo ajatella sitä vielä.

Joten tulevaisuutenne on vielä hyvin avoin.

Taka: Niin. Viime vuonna päätimme lopettaa keikkailun. Kirjoitin kappaleita 300 päivän ajan, se oli kaoottista. Pidän enemmän keikkailusta, se saa oloni hyväksi vahvojen tunteidensa ja yleisön avulla. Kun olen harjoitushuoneessani Japanissa, mietin sitä jatkuvasti. Se saa minut iloiseksi.

Kansainvälisyydestä puheen ollen – oletko samaa mieltä, että visuaalinen tyylinne (cd:t ja kotisivu) on japanilaista, vaikka musiikkityylinne onkin eurooppalainen?

Taka: Oh, oletko sitä mieltä? Itse asiassa minulla ei ole aavistustakaan. Joku kertoi minulle, että Ashes In The Snow’ssa, Hymn to the Immortal Windin ensimmäisessä kappaleessa, on hyvin japanilainen melodia. Ehkä sisälläni on joitain perinteisiä japanilaisia piirteitä, mutta en pysty hallitsemaan niitä. Rakastan Ennio Morriconea ja Beethovenia, mutta en tiedä kuinka paljon sisälläni on japanilaista kulttuuria. Mutta ehkä sitä on.

Tahtoisitteko tehdä elokuvamusiikkia?

Taka: Kyllä, ehdottomasti. Se olisi mahtavaa.

Antaisitteko jonkin kommentin lukijoillemme?

Taka: Ollakseni rehellinen, minun on pakko myöntää, että Saksassa soittaminen vielä kolme vuotta sitten oli todella vaikeaa. Soitimme paljon, mutta salit olivat aina tyhjiä. Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Alankomaissa tilanne parantui kyllä, mutta ei täällä. Näyttäisi, että ihmiset alkavat osoittaa mielenkiintoa nyt. Olemme todella iloisia saadessamme soittaa täällä, ja toivon, että musiikkimme saavuttaa enemmän ihmisiä.

Hienoa!

Taka: Aivan, uskon niin. (nauraa)


Kiitokset MONOlle ja Conspiracy Recordsin Jorisille tämä haastattelun mahdollistamisesta.