Ristiriitaisen vastaanoton saanutta Uroboros-albumia seurasi vähintään yhtä ristiriitaisia tuntemuksia herättävä single.
Tienviitat Dir en greyn tyylin kehittymisessä ovat viimeisten neljän vuoden aikana osoittaneet aina vain raskaampaan suuntaan. Vaikka uusin, 2. joulukuuta 2009 julkaistu single ei olekaan mikään mättömusiikin multihuipentuma, on Hageshisa to, kono mune no naka de karamitsuita shakunetsu no yami ehdottomasti rankka ja sulattelemista vaativa ralli. Hiukan haastetta tarjoavat myös kaksi muuta raitaa: uudet versiot kymmenen vuotta vanhasta Zanista sekä Vulgar-albumilta tutusta Shokubenista.
Jo Hageshisan alku tempaisee kuuntelijan mukaansa lupia kyselemättä, eikä kappale ehdi edetä kymmentäkään sekuntia, kun jo seuraa ensimmäinen yllätys. Yhtye on ilmeisesti päättänyt, että lyhyen rumpukompin ja matalan kitarariffin jälkeen on hyvä ajatus siirtyä saman tien kertosäkeeseen, joka on muuhun kappaleeseen nähden hyvinkin kepeä ja melodinen - toisaalta mielenkiintoinen, toisaalta hieman töksähtävä ratkaisu. Xjapanmaisen kertosäkeensä lisäksi Hageshisa ei juuri hengähdystaukoja tarjoa. Tempo on melkoisen vauhdikas alusta loppuun saakka, ja tiukkaa rumputyötä siivittävät direngreymäiseen tyyliin rankat kitarat sekä Uroborokselta tuttu murina Kyon osalta. Kyseinen örinä toimisi huomattavasti paremmin satunnaisena pontta tuovana lisämausteena eikä suinkaan koko biisin kattavana vokaaliosuutena, jota se valitettavasti hyvin pitkälti on. Toki Kyo on tyylilleen uskollisena pistänyt mukaan jonkin verran äänenkäytöllään leikkimistäkin, mutta kaiken kaikkiaan vokaalisuoritus ei oikein vakuuta, kun tietää mihin tämä mies halutessaan pystyisi.
Ei ole vaikea huomata, että Hageshisan valtti on nimenomaan kertosäe; siinä ja muutamassa muussa astetta hienommassa kohdassa voisi olla potentiaalia parempaankin kokonaisuuteen. Kyon puhdas laulu pitää mielenkiintoa yllä huomattavasti paremmin kuin puuroinen, tasaisesti eteenpäin möyrivä örinä, joka on ehkä jopa masentavan suuressa ristiriidassa niin hienolta kuulostavan kertosäkeen kanssa.
Puolivälissä kuultava erikoinen "laulusoolo" ja sitä seuraavat korkeavireiset kitarat kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan tuovat vaihtelua kappaleen muutoin melko tasapaksuun etenemiseen. Samoin loppu, jossa on kuultavissa kaikuisaa a capellaa (aivan liian vähän aikaa kylläkin), ansaitsee erityispisteitä. Biisin pyörähtäessä loppuun jää jälkeen hiukan hengästynyt, hassulla tavalla puoliksi vaikuttunut ja puoliksi pettynyt fiilis. No, oliko se hieno kappale? Oli, pakko myöntää. Oliko se sitä, mitä odotin? Ei, ei ollut. Dir en greyn tason tuntien odotukset uusia julkaisuja kohtaan ovat väkisinkin aina pilvissä - valitettavasti tällä kertaa yhtye ei kappaleellaan päässyt ihan sinne pilviin saakka.
Seuraava raita on tuntunut saavan hyvän vastaanoton fanikannassa. Dir en greyn ensimmäisen albumin, Gauzen, raskain ja sekopäisin kappale Zan kuulostaa yllättävän hyvältä uusiin kehyksiin mukautettuna. Nyt entistä massiivisemman vaikutuksen antava kipale koostuu mörisevistä vokaaleista, häijyn kuuloisista kitaroista, hektisistä rumpuosuuksista ja aikalailla taka-alalle jäävästä bassosta. Alkuperäisen version hiomaton, sekava laulu toi kappaleeseen jonkinlaista hulluuden tuntua, joka tällä uudella versiolla, harmillista kyllä, loistaa poissaolollaan. Parista miinuksesta huolimatta uusi Zan ei varmasti jätä ketään kylmäksi, ja kaikessa monoliittisuudessaan sen myös tunnistaa ongelmitta Zaniksi. Tämä on plussaa otettaessa huomioon, että muutamassa viime vuosien aikana uudelleensoitetussa kappaleessa yhteys originaaliversioon on ollut sen verran heikko, että yhteisiä piirteitä uuden ja vanhan version välillä on saanut oikein etsimällä etsiä.
Shokubeni (Shot In One Take) ei sitten olekaan aivan niin hieno veto. Vokaalit ovat varsin rouheat, ja alku lupaa hyvää, mutta loppujen lopuksi instrumentaalinen puoli jää turhankin köyhäksi ja pelkistetyksi: alkuperäisen version uhkaavuus hukkuu silkkaan tyhjyyteen. Loppupuoliskon laulusoolo kuulostaa kuitenkin hienolta, mahdollisesti jopa paremmalta kuin miltä se kuulosti Vulgarin aikaan vuonna 2003. Tietynlaista syvyyttä Shokubeni on saanut - mistä luultavasti kiitos uudelle miksaustiimille - mutta näin voimakkaalle kappaleelle ei suurin osa tunnelmaa latistavista uudistuksista ole tehnyt kunniaa. Uusi versio on kuitenkin Zanin tapaan pysynyt uskollisena alkuperäiselle (vaikka onkin kokonaisuudessaan melko kotikutoisen kuuloinen) ja mikään täysi floppi se ei missään nimessä ole.
Kokonaisuudessaan Hageshisa to, kono mune no naka de karamitsuita shakunetsu no yami on varsin hyvä. Allekirjoittaneen musiikkimieltymykset huomioon ottaen se ei kuitenkaan tarjonnut niin paljoa kuin olin odottanut. Dir en grey on rajojaan venyttävä yhtye, ja uudenlaisten tyylien kokeilu vaatii kuuntelijoilta paljon - joskus ehkä liikaakin.
