Ihmeellinen ihmeholisti vie LM.C:n kanssa avaruuteen.
”Let’s get higher – let’s get universal!” kajahti Tavastialla huhtikuun alussa, näin karkeasti mayaa lainatakseni. Uudella albumillaan LM.C jatkaa jo tutuksi tullutta kirkkaiden elektronisten soundien yhdistelyä raskaampaan kitarapohjaan. Musiikki on hivenen hämmentävää: onko tämä poppia, rokkia vai jotain aivan muuta? LM.C:ssä olen itse pitänyt juuri siitä, että kerrostuneesta ja joskus hivenen tunkkaisestakin voi löytyä jotain niin pientä ja söpöä. Ja mikä parhainta: aina jotain uutta. Tarttuvien melodioiden keveys ja helppous eivät anna kuulijalle paljon tulkinnanvaraa, mutta ymmärtäminen on sitäkin vaivattomampaa. Mutta löytyy levyltä muutakin. Itse asiassa se on vahvasti rytmiikaltaan kehittyneempää ja useasta biisistä huomaa yhtyeen pyrkivän monipuolisempaa kokonaisuutta kohti.
WONDERFUL WONDERHOLIC on jaettu ikään kuin kahteen osaan intron ja ~Time Warp Reel~ -nimisen raidan avulla. Välikkeen jälkeinen osa on ehdoton, henkilökohtainen suosikkini. Päälle pärähtää EDO FUNK ja suoraan sen jälkeen Optimisland. EDO FUNK on se biisi, joka pistää kehon nykimään tasatahtiin tilanteen salliessa. Ja jos vain on kerrankin nähnyt sessiojäsen DENKI-MANin tanssimassa kyseisen biisin tahtiin, on hymyä vaikea ravistaa. Optimislandin letkeä reggaemainen komppi taas on yksi hyvä esimerkki eri tyylilajien sekoittumisesta LM.C:n tyylissä, ja mayan korkea ääni taipuu tällaiseen täydellisesti. Optimisland onkin hyvä lääke pitkän päivän päätteeksi, tai jopa sateiseen aamuun; sen piristävä voima on ihmeen vahva.
Sinkut GHOST†HEART ja PUNKY ❤ HEART ovat ehkä liiankin varman päälle lyötyjä: niissä on hiukan tuotteen makua. Se ei sinänsä ole musiikkiteollisuudessa mikään ihme, sillä fanien jatkuvaa nälkää on ruokittava. Siinä missä biisit purevat äkkinäiseen himoon, eivät ne toimi mielestäni samalla tavalla WONDERFUL WONDERHOLICin kokonaisuudessa. Molemmissa on jotain samaa, jo kuultua, mutta jos valita pitäisi, niin GHOST†HEART veisi voiton. PUNKY ❤ HEARTissa mielenkiintoni herättää oikeastaan vain alun kitarariffi, joka tuo etäisesti mieleen MIYAVIn Jibun Kakumein aloituksen. Mitään muuta ei kuitenkaan oikein tartu mukaan, ja sehän se ongelma onkin. Molemmat sinkut ovat kuitenkin silkkaa LM.C:tä niin hyvässä kuin pahassa: niiden mukana on mukava fiilistellä ilman turhaa analysointia. Kumpikaan ei silti yllä asteikollani aiempien napakymppien, kuten 88:n tai OH MY JULIET.:in, tasolle.
Alkupuolen kohokohdaksi itselleni nousi The Midnight Museum 4 lähinnä sen loistavan vaihtelevuuden ja kekseliäisyyden takia. Jälleen tyylien sekametelisopasta erottuu uusi komppivaihtoehtomarssi, jonka tahdissa kaikuvalle mayan äänelle on annettu suihkumainen efekti. Biisissä kiteytyy myös yhtyeen taito tehdä musiikkia, mikä on ennalta arvattavaa mutta silti arvaamatonta. Kulkujen yksinkertaisuus, toiston käyttäminen tehokeinona ja helpohkot rakenteet sävyttyvät erittäin elävällä pohjalla, jossa mieleni maisemissa kuhisee pinkkejä possuja ja lenteleviä tikkareita. Ilman juuri tätä LM.C-tekijää saattaisi tällainen musiikki olla luokiteltavissa eteläeurooppalaiseksi popmusiikiksi, toisin sanoen ”Serranojen perheeksi”. Toinen esimerkki albumilla tästä eurooppalaistumisesta on loppupuolen Bokura no Mirai., joka on myös itsessään nättiä kuunneltavaa lähetessään toisaalta valtavirran musiikkia.
Kokonaisuutena levy on mielestäni suuntaa antava. Erityisen aarteen asemaa ei vielä yksikään kappale ole vienyt, mutta lupaus siitä säilyy vahvana. Sekä Aijin että mayan tehtävä heidän musiikissaan on selkeytynyt: kitaristi-laulaja-kokoonpano alkaa todella toimia. Varsinkin viimeinen biisi It’s a Wonderful Wonder World vahvistaa tätä Aijin hienolla osanotolla ja vuorottelulla värikkään soundimaailman kanssa. Näkisin Aijin näin ollen edustavan LM.C:n akustista näkökulmaa. Alun biisit esittelevät osaamista raskaammalta saralta ja nostavat kitaraa korokkeelle, kun taas loppupuoli makeilee onnellisuudella. Esimerkkinä meterion, joka tuo mieleen X Japanin elämääkin suurempaa enteilevät melodiat. Jokaisen kappaleen yhteen sitoo hymy, joka viipyilee kasvoilla tunnista kolmeen levyn kuuntelun jälkeenkin. WONDERFUL WONDERHOLIC pitää huolen kaksikon voittokulun jatkumisesta ja toimii ponnahduslautana – vielä ei voi sanoa minne – yhäkin korkeammalle, aivan uusiin sfääreihin.
