JaME Suomen tiimiläiset esittävät mielipiteensä An Cafen Suomen-keikasta.
Suuresti odotettu, jo aikaisessa vaiheessa loppuunmyyty An Cafen ensimmäinen Suomen-keikka herätti ajatuksia myös JaME-tiimin keskuudessa.
Anu
Iloinen An Cafe rikkoi kansan aamuaskareita luomalla kontrastia Helsingin keskustaan - siinä missä jokunen fani tuhersi onnensekaista itkua kamerakännykkään taltioituja muistoja ja käsissä ritisevää nimikirjoituspaperia vaalien, päätyivät tavalliset pulliaiset lykkäämään ostosreissujaan. Selitettyäni uteliaalle, joskin hyväntuuliselle vanhukselle jonotuksen syyn, vastasi tämä olleensa juuri viemässä valokuviaan kehitettäväksi... Parempi onni ensi kerralla.
Bändin musiikkiin en koskaan sen lähemmin tykästynyt, eikä sitä siksi ole muutamaa kappaletta enempää tullut kuunneltua. Itse keikka kuitenkin todistautui odotusteni mukaiseksi viihdyttäväksi iltamaksi, vaikkakin omasta mielestäni kappaleista vain muutama erottui tasaisesta melodiamassasta edukseen. Esiintymistä ympäröinyt piristävä tunnelma sen sijaan, eritoten useiden synkempien rock-keikkojen jälkeen koettuna, oli jo sinällänsä paikalle saapumisen väärti ihmisten hyppiessä, tanssiessa ja toistaessa fureja Mikun perässä, ainaisen adrenaliinipitoisen moshaamisen sijasta. Mikun pirteyden lisäksi huomiota keräsi Yu-ki, joka toimi keikan valopilkkuna ylivuotavan svengaavine liikkeineen, sekä Terukin kommentti lumisesta Helsingistä, josta hän kirjoitti myös bändin blogiin jo lauantaiaamuna.
Välillä positiivista tunnelmaa täysillä hehkunut meno tosin uhkasi yltyä ällösöpöksi asti, esimerkistä riittänee jo levyltäkin kuunneltuna sekavia ajatuksia nostattava Nyappy in the World 3... Kaikeksi onneksi aidosti koskettaneet balladit tasoittivat tilannetta varsin onnistuneesti ja keskimääräisesti konsertista jäi pikemminkin hauskan rento fiilis kuin lutuisten asioiden ja tunteiden yliannostus... joskin oman suosikkini Ryusei Rocketin puuttuminen jäi hieman kaivelemaan.
Miru
Kuullessani, että Ancafe on tulossa Suomeen, innostuin hirvittävästi, koska olen fanittanut bändiä hyvin paljon aina siitä lähtien, kun kuulin heistä. Mielestäni bändi on vain mennyt parempaan suuntaan ja tullut suositummaksi, ja oli jo aikakin, että he löysivät tiensä myös tänne. Ainoa asia, mikä tietenkin harmitti hieman, oli se, etten koskaan päässyt näkemään bändiä silloin, kun Bou oli vielä osa kokoonpanoa, mutta myös bändin uudet jäsenet oli kiva nähdä.
Mielestäni koko keikka oli mahtava ja sen energisyys oli aivan toista luokkaa kuin aikaisemmilla jrock-keikoilla, joilla olen ollut. En tietenkään muuta odottanutkaan, koska kyseessähän oli yksi jrockin ”nyappyimmista” bändeistä. En ollut keikalle mennessäni vielä ehtinyt tutustua Ancafen uusimpaan levyyn, ja oli positiivista huomata, että bändi oli antanut tilaa myös vanhemmalle tuotannolle. Erityisesti fanien suosikeille.
Koko keikan alkaessa Maple Gunmanilla, tiesin, ettei pettymyksiä voisi tulla. Myös Antikkun uusi tuotanto kuulosti erittäin hyvältä, ja uusin levy onkin soinut hyvin ahkerasti kotona keikan jälkeen. Erityisesti Nyappy in the World 3 tempaisi mukaansa keikan aikana hauskan kuuloisella kertosäkeellä, jota oli helppo laulaa hetkessä mukana, vaikka biisi ei ennestään tuttu ollutkaan. Mikun vibraava ääni tosin sai minulta hyvät naurut muutamaan kertaan keikan aikana. Riemun kiljahduksen sai puolestaan Snow Scene heti, kun sen kaunis intro kajahti soimaan.
Pojat olivat juuri niin suloisia kuin voi odottaakin ja tuntuivat olevan hyvin innoissaan tulevasta Euroopan kiertueesta. Heidän lavaesiintymisensä oli mielestäni hyvin luonnollista (söpöjä hyppelyitä myöten!), ja uudet jäsenet olivat kuin kotonaan siellä myös. Erityisen sydäntä lämmittävää oli se, kuinka hyvin pojat ottivat fanit huomioon puhuessaan meille sekä englantia että jonkin verran suomea. Ja puhetta riitti! Jokainen heistä sai oman kommenttinsa. Myös yleisö oli hyvin mukana, mikä varmasti antoi bändille vain lisäpontta seuraavia keikkoja varten, mutta kukapa ei lähtisi mukaan näin energiseen menoon. Bändin esittely-hetki oli myös erittäin mieleen jäävä ja hauska täyte biisien välillä. Puhumattakaan Mikun cheerleader-huiskista! ^o^
Itse olin erityisen innoissani Takuyan ja Kanonin näkemisestä, ja Terukin puhe lumisesta Helsingistä liikutti tämän fanitytön melkein kyyneliin asti ollessaan jotakin niin herttaista. Ainoa asia, mikä jäi harmittamaan, oli keikan lyhyys, tai ehkä se vain tuntui lyhyeltä, koska aikahan lentää juuri silloin, kun on hauskinta. Koko keikasta jäi ihanan haikea fiilis Smile Ichiban II Onnan ollessa viimeinen esitetty biisi – kyseinen kappale on yksi ehdottomista Antikku-suosikeistani.
Kaiken kaikkiaan koko keikka oli mahtava elämys, ja ainakin Miku lupasi, että he tulevat tänne uudestaan, ja toivon todella, että niin myös tapahtuu.
Matron
En sanoisi, että ennen An Cafen Suomen-keikkaa olisin pahemmin arvostanut bändiä – aikaisemmat ällösöpöt keikkakokemukset ja Boun ylistäminen monien fanien keskuudessa saivat aikaan pelkkiä kylmiä väreitä ja mielestäni yhtye oli vähintäänkin yliarvostettu. Tämän myötä lähdin Tavastialle ns. ”puoliläpällä” ja odotukseni olivat niin alhaalla kuin mahdollista; mielenkiinnolla odotin ainoastaan kosketinsoittaja Yuukin näkemistä, sillä hänellä on mielestäni ollut asenne kohdallaan alusta saakka.
Sainkin yllättyä keikasta, ja pahasti.
Pirteä tunnelma loi täysin erilaisen fiiliksen kuin aikaisemmat Suomen jrock-keikat, jotka ovat vahvasti edustaneet synkkää ja rankempaa tyyliä. Yllätyksekseni Mikun ääni ei kuulostanutkaan enää niin lapsellisen ärsyttävältä kimitykseltä, vaan laulutekniikassa oli tapahtunut huima kehitys. Salissa olin basisti Kanonin puolella, mutta valitettavasti söpön basistin hermostuneisuus oli käsinkosketeltavissa ja näkyi mm. putoamisena lavalta sekä yleisenä kömpelyytenä. Kaikesta huolimatta pidin juuri hänestä kaikkein eniten heti Yuukin jälkeen. Yuuki olikin aivan omaa luokkaansa lavalla; hän tanssi villisti ja heitti biiseihin niin upeat tilutukset kosketinsoittimillaan, että pystyin seuraamaan afromiehen esiintymistä pelkästään suu auki.
Uudessa kitaristissa Takuyassa oli riittävästi hellyttävyyttä, mutta onneksi hän ei sortunut ällösöpöyteen ja tämän myötä An Cafen kokonaiskuva olikin paljon raikkaampi aikaisempaan verrattuna. Rumpali Terukia en hirveästi huomioinut, mutta kaiken kaikkiaan hän suoriutui soitossaan hyvin.
Kappaleista erityisen hyvin jäi mieleen Nyappy In The World 3, jonka aikana Miku heilutteli hassuja cheerleader-huiskiaan ja yleisö näytti olevan täysin mukana kappaleen yksinkertaisten furien sekä tarttuvan kertosäkeistön ansiosta. Myös bändin kokoonpano esiteltiin ennennäkemättömällä tavalla ja yleisö sai taputtaa yksinkertaista rytmiä ja huutaa jokaisen jäsenen nimen ilmoille vuorotellen – käytäntö toi mieleen keikat Japanissa.
Konsertti jätti hyvän mielen ja suurin osa (minä mukaanluettuna) yleisöstä lähtikin Tavastialta hymy korvissa.
