J-rokkarin unelmointia, nro. III: Massatuotannon lait

Aikaisempia liirumlaarumeitani lukeneet ovat saattaneet huomata että hurahdin japanilaisen musiikin maailmaan nelisen vuotta sitten. Silloin ei Anttilassa notkunut Dir en greyn tai MUCCun levyjä eikä Miyavi huudattanut ihmisiä Tavastialla. Edes The Candy Spooky Theaterin banaaninkuoret eivät olleet tunnettuja. 2000-luvun puoliväliä aikaisemmin J-fanituksen aloittaneet ihmiset kertovat vielä tyhjemmistä ajoista. Voin vain kiittää onneani, etten aina ymmärrä heti hyvän päälle.

Juuri vuonna 2004, kun allekirjoittaneen fanitus alkoi, ei ollut monella tietoa esimerkiksi Yesasian tai CDJapanin tapaisista nettistoreista eikä Suomesta saanut mistään kaupasta japanilaisia levyjä. Villit huhut kiersivät joistakin levykaupoista, jotka suostuivat tilaamaan itselleen Japanista plattoja, mutta hinnat tuntuivat olevan pilvissä. Periaatteessa ainoita tapoja miten musiikkia pystyi kuuntelemaan oli Internet, vaikka välillä omatuntoa kolkuttikin.
Hyvin harvinaista oli myös tuntea muita J-rockiin ihastuneita. Samassa koulussa oli kanssani kaksi muuta ihmistä ja lähikaupungista, Tampereelta löytyi kaksi lisää. Enemmänhän ihmisiä toki oli, mutta vaikka Irc-Gallerian tapaiset sivut olivat jo olemassa, ihmiset eivät niinkään pyrkineet tapaamaan toisiaan sellaisella intensiviteetillä kuin seuraavina vuosina, jolloin alkoi myös hyvin aktiivinen miittailu. Koko J-scene tuntuikin olevan kunnon undergroundia, josta massoilla ei ollut mitään käsitystä eikä tietoa. Puberteetin painaessa takaraivoon ja karvojen kasvaessa nenän alle tämä oli kohdallaan, halusihan sitä jokainen olla erityinen jollakin tapaa.

Miittailun kultavuodet koittivat itselleni 2005-2006 -vuosina, jolloin ne olivat jotakin uutta ja upeaa. Eri puolilla Suomea ihmiset kokoontuivat puistoihin ja kahviloihin puhumaan potaskaa lempiartisteistaan ja tapaamaan uusia ystäviä. Joskus vuonna 2006 miittailussa tarjonta ylitti kysynnän lain ja homma tuntui kuivuvan hetkeksi kasaan. Ilmeisesti tänä päivänä erityisesti tapahtumien kylkeen järjestetään kaikenlaisia miittejä, mutta koko vuoden läpi tapahtuvien pikkumiittien määrä on ymmärtääkseni pieni. Tähän vaikuttaa varmasti osaltaan se, ettei miittailulla ole sellaista tarvetta kuin ennen. Muita faneja löytää lähempää kuin 200 kilometrin päästä eikä muita jiiruja pidetä enää alieneina. Lisäksi keikkoja ja muita tapahtumia tuntuu olevan kokoajan jossakin, jolloin erikseen määrättyyn tapaamiseen ei välttämättä riitä raha, aika eikä kiinnostus.

Jos muistiani tarpeeksi virkistän niin uskaltaisin väittää että vuoden 2005 maaliskuussa Tampereelle ilmestyi erääseen levykauppaan hyvin pieni erä Dir en greyn pahvikantisia Withering to death.:eja, joita minä muutaman ystävän kanssa kävimme kyselemässä päivittäin. Siitä oikeastaan alkoikin suurempi suosio - levyt menivät hetkessä kaupaksi ja levykauppa tilasi lisää myytävää eri artisteilta.
Kyseinen levykauppa teki sinällään fiksusti ajoituksensa kanssa, koska voisi sanoa että vuodet 2005-2006 olivat kenties suurimmat nousukaudet fanituksessa. Vaikka J-rokkareiden määrä on yhä kasvussa, tuolloin tunsi varsinaisen pyrähdyksen kun jokapaikasta alkoi sikistä uusia ihmisiä. Kyseessä on siis samainen hetki kun monella lopahti miittailuinto. Artisteja tällöin ei juurikaan tavattu - hatarat muistikuvat ehdottavat ainakin BLOODin, Ayabien ja Plastic Treen nimeämistä 2006 kohdalle. Näille keikoille mentiin, vaikkei musiikista olisi ennen kuultukaan ja jo tällöin oikeat fanit närkästyivät ajoittain tällaisesta käytöksestä. Pääasia tuntui olevan muiden fanien tapaamisessa sekä mihin tahansa bändiin tutustumisessa joka jaksoi tulla Suomen kaltaiseen peräkylään asti. Elitismiä oli jo rutkasti ennen näitäkin aikoja, mutta itse koin kyseistä ismiä ensimmäistä kertaa näihin aikoihin, syystä tai toisesta.

Nykyään ovat asiat varsin mallillaan. Monet omaavat tarvittavan muoviläpyskän tavaroiden tilaamiseen ympäri maapalloa tai voivat ostaa niitä vaihtoehtoisesti lähimarketista. Tavastia ja muut keikkapaikat täyttyvät vähän väliä kovimman luokan artisteista eivätkä festaritkaan ole jääneet ilman japanilaisia kohokohtiaan. Lolita-mekkoja näkyy useammin kuin kerran vuodessa eivätkä raitasukkakauppiaat tule pelkäämään konkurssia lähiaikoina.

Vaikea sanoa, mikä sai J-buumin leviämisen aikaan, luultavasti kulttuurierojen kiinnostavuus ja Internetin valtakausi yhdistettynä ihmisten kyllästymiseen "samaa vanhaa" kohtaan. Muutokset ovat hyvin nähtävissä, mutta ovatko ne olleet huonompaan vai parempaan? Vastaus ei ole kovinkaan vaikea, vaikka huonompiakin puolia asiassa saattaa nähdä. Eräänlainen maaginen erilaisuus on asiasta täysin kadonnut, mikä saattoi monia - itseni mukaanluettuna - aikoinaan kiinnostaa.
Japanilainen, täysin eroava kulttuuri, kieli ja massamedian tuhoamaton työmaa vain odotti tutkijoitaan. Tätä nykyä S-Marketissa lepäävät Naruto-mangat ja Anttilan An Cafet eivät saa aikaan sitä samanlaista kaukaista haavekuvaa, joka aikaisemmin sielun sopukoissa lepäsi. Haavekuvien katoamisen lisäksi massojen fanituksessa on aina negatiivisia asioita, päällimmäisenä kuukaudessa kiinnostuksensa menettävät "fanit" sekä erikoiset rahastustuotteet (mm. jotkin "näin piirrät mangaa"-oppaat) sekä faktoiltaan epäkorrektit että sekavat lehtiartikkelit, joiden kirjoittajista näkee selvästi tietämättömyyden koko sceneä kohtaan. Huonot asiat voi kuitata kaikenkattavasti yhdellä sanalla, "feikki." Myös monen suosima "wanna-be" käy oikein hyvin. Tämä on kuitenkin välttämätön paha missä tahansa asiassa mihin vahva kulutusmarkkinointi kohdistuu, eikä siitä voi erityisen suuresti J-maailmaa syyttää. Sen ilmestyminen kuvioihin kuitenkin osaa sapettaa, koska joskus asiat olivat toisin.

Negatiiviset seikat eivät kuitenkaan ole niin suuret, että paluu entiseen innostaisi. Hetkelliset fanit katoavat ajan mittaan kun markkinat löytävät uuden rahasammon, erikoisesti tällääntynyt nuori ei enää joudu pelkäämään keskiyön snagarijonossa sen enempää kuin muutkaan eikä keikoista ole enää suurta pulaa. Yksi mätä omena ei ole siis todellakaan pilannut koko puuta.
Henkilökohtaisesti olen myös iloinen ihmisten ainakin osittaisesti vuosien mittaan kasvaneesta kritisismistä. Jokaiselle keikalle ei juosta vain yhtyeen kansallisuuden vuoksi eikä mitä tahansa levyjä enää ostella vain kannessa lepäävien kanjien vuoksi.

Mihin J-maailma sitten siirtyy tästä? Päiväni meediona ovat ohitse, jolloin ilmaan voi vain heittää arvauksia tulevasta. Uskaltaisin ainakin väittää, että fanikunta pienenee pikkuhiljaa seuraavien vuosien aikana ja visual kein sekä muiden alalajikkeiden mukainen pukeutuminen ja eristäytyminen vähentyy ja sekoittuu länsimaiseen rock-kulttuuriin kuten nytkin on nähtävissä. Niin kauan kuin keikoille on maksavaa väkeä, niiden määrä tuskin vähenee, mutta Anttilat ja muut kaupat tuskin ainakaan suuresti lisäävät hyllytilaa japanilaisille julkaisuille.
Nyt kuitenkin elämme kuplan puhkeamisen hetkiä, jolloin tietyllä tavalla on jännittävääkin seurata mihin suuntaan Suomen fanikunta seuraavaksi liikehtii. Jos olisin rohkea, voisin veikata An Cafe- ja D'espairsRay-fanikuntien väkivaltaista jengisotaa Helsingin yössä, josta uutisoitaisiin Iltalehden otsikoissa kovia skuuppeja.

Make love - Not war.