Katsauksessa 8. elokuuta 2009 Tokiossa esitetty Johnny's-musikaalinäytelmä.
Musikaalien suureksi ystäväksi lukeutuvana en epäröinyt lipun hankkimista kauaakaan, kun kuulin Johnny’s Entertainmentin perinteisen Playzone-esityksen osuvan oman matkani ajankohtaan sekä – ennen kaikkea – päähenkilökastiin sisältyvän mainetta keränneen junioriryhmä Kis-My-Ft2:n ja pitkäaikaisen ihailunkohteeni Uchi Hirokin. Playzone ehti olla jo vuosien ajan Johnny’s-ryhmä Shonentain bravuuri, mutta tänä vuonna musikaali testamentattiin kyseiselle nuoremmalle sukupolvelle, minkä myötä itse esitys oli täysin uudistettu ja sovellettu uusien päähenkilöiden näköiseksi.
8. elokuuta Tokion Aoyaman teatterilla pidetyn Playzonen alkuhässäkät eivät paljoa eronneet normaalikonsertin käytännöistä – henkilökeskeisen JE:n rutiinien mukaan rakennuksen ulkokatos oli pyhitetty fanitavaran myymiselle ja tytöistä koostunut ihmisjoukko ulottui valko-oranssien ostoskassiensa kanssa lähikaduille asti. Tavallisten keikkojen tavoin myös fanien ja yhtiöiden lähettämät kukkatervehdykset illan esiintyjille oli aseteltu riviin pääaulaan. Teatterin kahteen kerrokseen jaetut istuinpaikat sen sijaan muodostivat ikään kuin jättimäisen viuhkan lavan ympärille; violettisävyisesti valaistettu lava oli tyhjillään, mutta tarkkasilmäisimmät pystyivät huomaamaan lavatilan jatkuvan siitä muutaman metrin päässä olevan väliseinän jälkeen.
Musikaali tuntui alkavan aivan yhtäkkiä, kun sali pimeni ja Shonen Club –ohjelmasta tuttu Johnny’s-bändiryhmä Question? astui lavalle – ilman taputusta suurempia suosionosoituksia tosin, sillä musikaalikäyttäytymisen etikettiin eivät kuulu Japanissakaan erityisemmät hurraukset. Bändi aloitti pienen alkupuheen jälkeen ensimmäisen kappaleen, jonka aikana yleisön päät kääntyivät vasemmalle sivuovelle, josta astui sisään rentoihin vaatteisiin pukeutunut hattupäinen Uchi Hiroki kitara olallaan. Mies oli luonnossa kieltämättä yhtä kaunis kuin parhaimmissa photoshooteissaan, eikä pitkä esiintymislavoista pidetty tauko näkynyt tämän kasvoilla, kun hän rennosti käveli yleisön keskeltä lavalle, asetti kitaran eteensä, alkoi soittaa Question?:in mukana ja avasi äänensä. Ensimmäinen kappale sopi sekä melodialtaan että sanoituksiltaan täydellisesti Playzonen toiveikkaaseen teemaan, sillä hyvätuulinen laulu kertoi unelmien saavuttamisesta, uskalluksesta jatkaa eteenpäin sekä rohkeudesta aloittaa puhdas uusi sivu elämässä.
Laulun aikana väliseinä nousi ylös ja tilan takaosasta nousi korkea rakennelma, jonka kerroksiin oli asettunut seitsemän punahuppuista ihmistä katseet alaspäin. Kappaleen A-osan tullessa loppua kohti seitsikko hivuttautui alas ”hyllyiltä” ja saapui rivissä Uchin taakse. Tässä vaiheessa ryhmän henkilöllisyys oli varmasti jokaisen katsojan tiedossa, mutta jännittynyt ilmapiiri säilyi aina siihen asti, kun Uchi ja Question? siirtyivät vuorostaan kauemmas, seitsikko käveli lavan reunalle, repäisi huput pois päästään ja alta paljastui upeannäköinen Kis-My-Ft2, tuttavallisemmin Kisumai, kokonaisuudessaan. Yhtye jatkoi kappaleen loppuun ja kokoonpanon synkronoitu tanssi teki jo ensimmäisissä liikkeissä suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Ei liene enää ihmettelyn aihe, että monen mielestä JE:n parhaimpiin tanssijoihin lukeutuvat pojat löytyvät nimenomaan Kisumaista.
Ensimmäisen kappaleen jälkeen tulivatkin sitten näytelmäosuudet ja lavalla nähtiin melkeinpä koko näyttelijäkaarti yhdellä kerralla. Lyhyttä puheosuutta seurasi melko pian aina seuraava kappale. Japania vielä varsin huonosti osaavana en ollut niin perillä jokaisesta juonenkäänteestä, mutta elekieli ja äänensävy paljastivat itsessään musikaalin pääkohdat. Yleisesti musiikin ja laulun runsaus toivat erittäin suurta nautintoa, koska rekvisiitassa ja lavasteissa ei oltu turhia säästelty. Useimmissa kappaleissa oli jonkinasteinen teema – esimerkiksi kännykästä kertovaa laulua ennen näyttelijäjoukko hehkutti kovaan ääneen puhelimen käytännöllisyyttä ja miten sillä voisi vaikka soittaa Amerikasta Japaniin muutamassa sekunnissa. Täten laulussa oli siis cowboyhenkinen Amerikka-teema stetsonhattuineen, härkineen sekä kaktuksineen, mikä aiheutti hilpeyttä niin yleisössä kuin näyttelijöissä itsessään. Yksi parhaista huomioista olikin se, miten paljon esiintyjät näyttivät nauttivan tekemästään.
Johnny’s-musikaalit ovat täyttä fiktiota, mutta näytelmä tehdään todentuntuiseksi, kun kaikki käyttävät itsestään ja toisistaan oikeita nimiä ja henkilöiden luonteet ovat sinänsä hyvin realistisia. Musikaali oltiin lisäksi jaettu selvästi kahtia – ensimmäinen näytös kertoi ”ongelmista”, joita joukolla on Playzonesta ja sen toteuttamisesta, kun taas väliajan jälkeinen näytös oli puolestaan itse ”tämänvuotinen Playzone-esitys”, jonka riidan sopinut ryhmä esitti yleisölle onnistuneesti. Erityistä eripuraa ensimmäisessä näytöksessä oli Kisumain Fujigaya Taisukella ja Uchi Hirokilla, jotka musikaalissa esittivät hyviä lapsuudenystäviä ja joilla oli eri käsitys Playzonen toteuttamisessa. Lisädraamaa toivat Kisumain Kitayama Hiromitsu sekä Tamamori Yuta, joiden merkitys jäi silti itselleni vähän valitettavan epäselväksi – kiitos sen huonon japanin. MA:sta sekä Butoukan-ryhmästä tuttu Yara Tomoyuki esitti puolestaan Playzonen koreograafikkoa, joka riitatilanteessa joutui kerran jos toisenkin ikävään välikäteen ystävyksien riidassa. Yhtään naishahmoa emme valitettavasti saaneet kokea.
Yleisesti Aoyaman pieni lavatila oli käytetty erittäin taitavasti hyväksi. Yllätyksellisyyttä toivat sulavasti liikkuvat lavasteet sekä muun muassa näyttelijöiden juokseminen yleisön penkkirivien käytävillä ja yhtäkillinen hyppääminen istuinten edessä oleville kaiteille. Toisen näytöksen ollessa pelkkää musiikkia ja ”Playzonea”, yleisö pääsi astetta enemmän fiilistelemään tuttujen Johnny’s-kappaleiden tahdissa ja vilkuttelemaan ympäri salia juokseville pojille, joista useimmat myös palauttivat hellyydenosoituksia ottamalla ihmisiä käsistä kiinni, vilkuttamalla takaisin ja hymyilemällä valloittavasti. Parhaimmiksi hetkiksi toisesta näytöksestä jäivät ehdottomasti Uchin soolo-osuudet hänen laulaessa muun muassa Kanjani8-aikaista sooloa, Kis-My-Ft2:n sanoinkuvaamattoman seksikäs Fire Beat, samaisen Kisumain taitava Inori-esitys rullaluistimilla ja miekoilla höystettynä sekä tietenkin koko joukon esittämä loppulaulu, jonka aikana yleisön keskellä tuntui vahva yhteisöllinen liikutuksen tunne.
Musikaalin kiriessä loppua kohti näyttelijät eivät suinkaan pelkästään kumartaneet ja kadonneet lavan taakse, vaan esiintyjät esiteltiin vuorotellen taputusten saattelemana ja samalla jokainen sai mahdollisuuden puhua muutaman sanan. Ylpeys ja onnistumisen tunne paistoivat useimman silmistä, sillä harvoin JE:n debytoimattomat saavat tilaisuuden omaan musikaaliin. Näyttelijät taputettiin lavalle vielä toistamiseen ja muutaman lyhyen puheen sekä kiittelyn jälkeen lähes 3 tunnin musikaali saapui päätökseensä. Lyhyesti sanottuna japanilainen musikaalikokemus oli kerrassaan omalaatuinen ja sitä on mahdoton vertaa yhteenkään normaalikeikkaan, jolla olen ollut. Harvoin olen saanut noin lyhyestä ajasta yhtä vaikuttavia ja varmasti läpi elämän säilyviä muistoja.
